tiistai 5. lokakuuta 2021

Tulikärpäset

 Jätinkö varjoni, vaan kun en tunne varjoni painoa, on niin pimeää kävellä metsässä yksin. On aivan toista olla yöllä metässä, se on jokin toinen paikka, metsän läsnäolon tuntee toiselta kantilta. Syvyys resonoi ja pienetkin äänet kuulostavat vaikuttavilta. Olenhan osa, osa kokonaisuutta, toistan itselleni, jotta voisin jatkaa matkaa.

Hahmot pimeydessä, ääriviivat erottuvat hämärästi, jatkan kohti kuoleman kolmiota, siksi tätä paikkaa on kututtu aina sotien jälkeen. En voi muistaa sotia, en ole elänyt sitä aikaa, mutta tunnen kärsimyksen, joka narisee männiköissä. Kolmen puisen karhun veistokset tönöttävät sammalikossa, ne ovat sukumme tunnus, ja samalla edustavat suojelusta ja voimaa. Karhut muistuttavat tarinoista, jotka ovat tapahtuneet rajoilla ja niiden rajapinnoilla. Erityistä on se mikä tapahtuu rajoilla, rajat houkuttelevat uteliaat nuuskijat. Rajat ovat erityisiä, vain siitäkin syystä, että niihin ollaan ladattu valtavasti tunnetta. Jokaisella rajalla on kipupiste ja äärimmäisyys, missä pahaa hammasta näytetään sen ylittäjille. 

Saatan kuulla jo traktorin saapuvan pihalle ja askeleeni taipuvat männikön risukoissa, sammalpehmeikössä. Olen voimaantunut, voittanut jotain henkisesti, näkymätöntä muutosta tunnen saavuttaneeni. Isäni istuu traktorin ohjaimissa ja pysäyttää traktorin etupihalle. Traktorin pakoputki tupruttaa sankasti pikimustaa savua ja savun sekoituksesta saattaa erottaa kipinöitä ja jopa liekkejä. Isä ottaa löylykauhan ja tyynesti sammuttaa liekehtivän pakoputken. Tulee todella hiljaista. Tulikärpäset nousevat ilmaan ja tekevät taivaasta avaruuden. Olenhan osa, pieni osa, mukana matkassa. 

Pommittavat sotakoneet aiheuttavat sekasortoa kerrakseen, sen kaiken näemme, mitä emme koskaan tahtoneet nähdä, emmekä kokea. Sen kaiken minkä rakensimme, se kaikki on painettu maahan väkivallalla, julmuudella ja ahneudella. Se kaikki, mitä uskoimme, huuhtoutuu seuraavan nousuveden aikana vaahtoina meren pohjaan, tai toiselle rannikolle. Merkkejä seuraamalla, isä jättää kunniamerkkinsä pöydälle, niin kuin sydän olisi revitty ulos rinnasta. Ja hän kysyy, tiedätkö mitä he tekivät äidille? En voi sanoa mitään, sillä tiedän kauheuksien kategorian, jolla toimitaan julmuuden aikoina. 

Jälkiä jättänyt, muistot paiskautuvat voimalla tajuntaan, ne ovat kuvissa, hetket helpoimmat. Kun vastuu oli jossan tietoisuuden ulottumattomissa, jossain lukitussa huoneessa, minne ei saanut mennä. Nyt se huoneen ovi on avattu tahtoani vastaan ja jokainen asia ja esine tutkitaan perusteellisesti. Vastuu on tietömättömyydessäni, en voi mitenkään tietää huoneen sisältöä, mutta ne asiat ovat siitä huolimatta minun, halusin tai en. 

Kuka olisi koskaan voinut valmistaa toista ihmistä sellaiseen päivään, jota ei tunnista? Päivään, jota ei voi kirjoista oppia, päivään, joka näyttää yöltä. Olemukset muuttuvat vastuussa, kun huomaan väitteleväni puiselle karhulle, niin kuin se kuuntelisi jokaista sanaa, mutta ei vain koskaan vastaa. 

Kaiken on oltava valmista, niin historia ei pääse raunioiden keskeltä löymään. Juuri siksi metsä kutsuu sovittelemaan tekojamme, kolmen karhun tarina vaikuttaa painavan varjoni paikoilleen. Maahan maadoitus tekee hyvä ympäristölle ja itselleni. Jatkuva leijuminen aiheuttaa pahoinvointia ja muuta oireilua. Sen, mitä näin ja koin, on muutettavissa, mutta ei muuuta tosiasiaa, että tausta pysyy tiukasti kiinni siellä minne siemen on istutettu. 

keskiviikko 29. syyskuuta 2021

Pulloposti

Pulloposti käy matkaansa halki meren myrskyt ja tyrskyt. 

Kalastajan aamu sarastaa, se kutsuu merenkäyntiin, se kutsuu kalastamaan. Sataman kosteassa aamussa tuoksuu kostea, hieman rommin ja kalan katkuinen sekoitus. Vielä rauhaisa meri esittää tyyntä ja vaaratonta puolta itsesään. Muutamia huutoja kuuluu sieltä täältä. Huhuillaan toisille mistä tänään tärppää ja laitetaan pyöreään pöytään panokset, kuka saa iltaan mennessä parhaan saaliin.

Sataman valot sammuvat ja kalastaja kaivaa pitkästä kalastajatakin povitaskusta mustan piipun. Karistaa vanhoja tuhkia pois pesästä ja täyttää kuivalla heinällä pesän ja sytyttää. Hieman horjuen, mutta varmalla askeleella ottaa suunnaksi aluksensa. Näin neljänkymmenenkahden vuoden jälkeen on oppinut tuntemaan maan jalkojen alla ja melkein vielä paremmin meren monimuotoisen muodottomuuden. Se kutsuu jokaista tässä satamassa, intohimo kohti valtavaa voimaa saa edelleen monen housut pyörimään jaloissa, kun köydet irroitetaan laiturista. 

Rutiinit ja rituaalit ovat tehty, niin kuin aina ennenkin. Mikään ei pitele, päätä ei purista, mikään velvollisuus ei yletä kuristamaan vapaata merenkävijää. Varmat otteet näkyvät kalastajalla, jos joku olisi näkemässä. Jokainen ele on harkittu, varma ja määrätietoinen. Ei ole epäilystäkään, kuka tulee viemään pyöreän pöydän potin tänään. 

Virrassa olevat liikkeet kertovat viestejä, niistä on otettava suunta, jotta tietää missä lasketaan verkot ja mihin suntaan käännetään ruoria. Veden pinnassa oleva jännitys heijastuu auringon valossa, sitä täytyy kuunnella ja hengittää samaan rytmiin. Saavutamme optimaalisen hetken, pitkä puhallus ulos, niin  lasketaan verkot alas. Sitten odotellaan vihjettä, kalan kuiskaus, tai Ahdin käsky. 

Verkot lipuvat aluksen perässä hieroen veden pintaa, mutta kala ei kuiskaakaan tänään, on niin hiljaista. Tuoksuu myrskyn alulta, vai onko Ahdin käsky tänään jättää saalis mitättömäksi? Ken sitä tietää, on nostettava verkot, aavistusta on kuunneltava. Lipuvat verkot nousevat nätisti vinssin avustuksella alukseen. Saaliina muutama hassu sintti, saapas, tekarit ja pulloposti.

Kuinkahan käy, mahtaako tällä saalilla saada pyöreänpöydän potin viedä tänään kotiin? Kalastaja avaa pullopostin, vetää hapertuneen paperin palan ulos pullosta. Asettaa pyöreät silmälasit silmilleen ja alkaa lukemaan pienellä präntillä kirjoitettua tekstiä. Kalastajan kasvot kylmenevät, kuin olisi jotain merkittävää tajunnut. 

Hiljaisen ajatuksen sivittämänä kalastaja kääntää kurssi takaisin satamaa. Se mitä selkänsä taakse jää, on laineet pyyhkinyt niiden ylitse, siitä syystä silmäkulmat kostuvat. Pisaroista valtameret syntyvät, niiden yllä vieritämme hitaasti lipuvaa laivaamme. Potkurin surinassa satamatornit toivottavat tervetulleeksi, niin kuin aina ennenkin. 

Laiva kiinni satamaan, mitään puhuvina kasvoina sikari asetetaan tottumuksesta povitaskuun. Kalastajan askeleet hakevat tuttua reittiä kohti pyöreää pöytää, mutta ei, pää sanoo tänään toisin. Kalastaja ohittaa varmoin askelin tutun ja turvallisen. Satama ei enää sykikään samalla sykkeellä ja kalastajan selkä loittonee illan hämärään. Hän on kuin kala, joka läpäisee tiheän verkon ja jättää toverinsa verkkoon sätkimään. 

Seuraavana aamuna pyöreästä pöydästä puuttuu yksi jäsen, mutta panokset asetetaan tavan mukaisesti, niin kuin ennenkin. Yksi laiva jää odottamaan matkaansa aaltojen yllä. Sataman tornit tönöttövät järkkymättömänä, tuuli laulaa tornien välistä omaa lauluaan. 

Mielikone

 Taas tänä aamuna ottaa päähän, laiskottaa, potuttaa. Taasko kaikki pitää aloittaa alusta? Monotoninen työ saa päivät muistuttamaan toisiaan. Vaikka sää ympärillä muuttuu ja ympäristö myös, mutta muuten kaikki on samaa. Jos täällä ei ole mitään tarkoitusta, jokainen on vain halunnut kuvitella itselleen ja yhteisölleen sellaisen. Tarkoitusten kautta ohjailemme, määräilemme oikeaa ja väärää suuntaa. 

Puhtaimmillaan mitään tälläistä ei ole olemassa. On vain pohjaton mieli, joka kaipaa vastauksia loputtomuudesta. On mieli, joka rakentaa merkityksiä pysyäkseen kasassa. Se mieli, tämä mieli haluaa ja hamuaa dopamiinia, karkkia, nopeita välähdyksiä.

Taajuus versumin laidalla sykkii määrittämätöntä aikaa, ennen ja jälkeen luomiskertomusta. Onko mitään syytä olla huolissaan, mikäli uskoo tapahtumia olevan loputtomasti? Meidän toimintamme kuitenkin korvataan, vain yksilöllinen kokemus saattaa erottaa paikan ja ajan toisistaan. Kvantiivisesti olemme korvaamatonta energiaa ja sovimme mielikuvitukselliseen järjestykseen.

Ajatus siitä, että täytyisi jättäytyä yhteisestä hyvästä pois sen takia, että olemme korvattavissa on todellisuuden väheksymistä. Tarjoamme siis näin kasvualustaa todellisuuden vääristymille. Siispä sinne minne vääristymiä leivotaan, sinne asiayhteys toisistaan erotetaan. Erotetut yhteydet ovat yhtä kuin huono yhteys ympäristöön ja ajan sykkeeseen.

Kun pyrkii pois tarkoituksesta, se luo itsessään tarkoitusta tarkoituksettomuuden etsimiseen. Etsiessämme olemme merkityksen luoja, olemme itsemme luoja. Niinpä suurten merkityskeskittymät ovat lopulta tyhjiä lupauksia. Lupaus on ajatuksellinen prosessi toteuttaa tulevaisuudessa jokin tapahtuma, siis abstraktinen käsitys maailmasta lineaarisena jatkumona. Aivan kuin olisimme suljetussa tilassa, jossa on kuitenkin rajattomasti porsaanreikiä läpäistä nykyhetki. 

Ajatuksellisesti olemme menneisyyden ja tulevaisuuden paineen välissä, niinpä uskomukset nykyisyydestä määräytyvät näiden kahden tekijän summasta. Nykyisyys muodostuu tulevaisuuden haaveista ja tavoitteista toimia ennennäkemättömästi. Menneisyys antaa raamit toiminnalle ja rajoittaa uskomuksilla toimintaa. 

Tulkintamme koostuu yhteyksistä ja luoduista verkostoista, näistä verkostoista löytyy toivomme ja tarpeemme puolustaa yhteyksiä. Toiveiden ja tarpeiden verkostoon murtautujat saavat meissä inhimillisiä reaktoita aikaan, kuten kyseenalaistamaan vastakkaisen puolen intressit. Onko siis inhimillistä edes ajatella mahdottomia tulevaisuuden skenaarioita menneisyyden kahleissa?

Muuttamalla ja manipuloimalla menneisyyttä, mahdollisuutemme kasvavat potentiaalisesti vaihtoehtoiseen näkymään. Näin tekemällä katkaisemme ikään kuin kissalta hännän ja horjutamme nykyhetkeä, tasapainomme järkkyy, jos uskomme sellaisen nyt olevan. Jatkuva muutos aiheuttaa jo muutenkin epävarmuutta nykyhetkessä, joten suunnitelmallinen ja puolueellinen manipulointi vaarantaa ajatukset vaihtoehdottomuuteen. 

Mitä voimme, kun monimutkaisuus haastaa ennalta-arvaamattomilla kysymyksillä, eikä ole työkaluja käsitellä nykyhetkeä? Kun ennen hyvin toiminut kysymys ei vastaakaan toimivasti vastaukseen. Kun kysymys jää leijumaan tarpeettomana, toimimattomana mielen kiertoradalle. Jääkö vaihtoehdoksi siis vääjäämätön tulevaisuus yhdistää mieli koneeseen, jotta yhä haastavampiin kysymyksiin voidaan saada tyydyttävä vastaus? 

 

sunnuntai 13. kesäkuuta 2021

Aika painava paikka

Kriisiytynyt kello ja painovoiman luuhistuttama todellisuus. 

Päivä ennen kellonkilinää, ennen armotonta ja suunnatonta säntäilyä. Ennen ensimmäistä hengenvetoa tanssittiin vihertävillä pelloilla. Ennen enteiden kivireet olivat hyödyttömiä, ja polut tallaamattomia. 

Voimista paino kouluttaa ajan kulkemaan omalla painollaan. Näin aika antaa paikan painolle, siis aika painavan paikan. 

Todellisuuden ilmentyminä punoudumme kerroksiin, joita peramme tulkintamme mukaisesti. Niinpä aamut voivat tuoksua kahvilta, aurinko karistaa unet silmistä ja tunnit tuntua riittämättömiltä. Painamme sumua putkeen omalla painolla, siis automaation sanelemana. 

Paikkoja, jonne elämä kiteytyy kimpuiksi, kuin ruusut, siellä on merkitysten sulatusuuni. Toisistaan täysin poikkeavat alkavatkin näyttää yhdenmukaisilta ja hetkessä eroa ei huomaakaan. 

Luomamme tarkoitukset ohjaa meidät uomiin, jossa kuljemme sovituin normein. Noudatamme omia käsityksiämme suuntamerkkeinä ja uskomme osuvamme oikeaan. Ehkä osumme, mutta se on merkityksen ulkopuolella oleva seikka. 

Ylistämämme seikkojen seikat syövät huomisen leipämme, joka tekee tilaa stressille, mutta pitää kynnet ja tukan lyhyinä. Näin yltäkylläisyydessä lionneina kriisiydymme omiin tavoitteisiin ja toimitamme paniikkia. 

Hiki otsalla aikamme henki tuottaa neurooseja keksintöjen lomassa. Todellisuudella leikitellään mielen kustannuksella ja sen huomaa seinääntuijotuskilpailulla. Käytännössä voin katsoa tiiliseinän läpi, jos tiedän mitä sen takana on, mutta en voi olla täysin varma. Mieli on kuvitelmaa, joten en voi olla varma tiiliseinän olemassaolosta, ennen kun sitä testaan. Mutta, mitä se sitten todistaa?

Ehkä maailma on totta, vaikka sille ei löydettäisi pohjaa. Pohjaa tai ei, ainakin havaintomme antaa meidän pitää maailmaa totena ja sen on riitettävä. 


sunnuntai 30. toukokuuta 2021

Lepositeisiin kapaloitu

 On lupa olla ja lausua typeryyksiä. Siksi typeryyttä on, eikä sitä voida kieltää, koska se olisi typerää. Kun määrittelemme typeryyttä, on siitä oltava omakohtaista kokemusta. Kuka sitten oman typeryytensä kieltää, niin jättää viisastumisen mahdollisuuden.

Typerä viisas toistaa juttuja, niin kuin ne olisivat omia vaatteita. Päähän pöllähtelee uskomattomia tarinoita menneiltä ajoilta ja se on totta. Totta ovat selitykset, jotka välttelelevät johdonmukaisuutta. Johdonmukaisuus kiemurtelee, kuin käärme aavikolla. Tarinassa kerrottiin, että käärme söi itsensä ja loi sitten nahkansa uudestaan.

Eihän kukaan typerys lankea tarinaan, ei ennen kuin on itse sen nähnyt. Viisas kuitenkin lankeaa ja tekee mahdottomasta mahdollista. Kaikki mikä on mahdottoman rajamailla, on mahdollinen siitä kiinnostunut.

Omenan putoaminen kohti maankamaraa herätti perustavanlaatuisen kysymyksen uneksijoiden tietoisuuteen. Uneksijan maa, jossa todellisuus hahmotellaan puriksittavaan muotoon.

Epähuomiossa, tai nälissään typerys haukkaa omenasta makean suupalan ja tulee tietoiseksi itsestään. Nämä typerän kiehtovat tarinat, joiden ympärille on rakennettu temppeleitä todisteeksi todistamaan käsittämättömyyttämme.

Näinpä eräskin tietoisuutensa todistaja toteaa järjen olevan järjetöntä. Siinä missä järki seisoo tukevasti ja järkähtämättömästi omilla jaloillaan. Siinä samassa järjettömyys todellisuudesta kanavoidaan ja padotaan luonnolliset reitit.

Järjestä viis, sehän on tuonut mukanaan päänsärkyä ja aina uudestaan ratkaistavia ongelmia eteen. Vaikka kuinka järjettömästi järkeilee, järjen päätepysäkki on järjettömyys.

Mikä, tai mitä päätepysäkillä lymyää, on kenties todellisuus, tai monisyisesti hahmoteltu harha. Järjen yli ajettuamme voidaan ottaa hetki rauhassa lepositeisiin kapaloituina.

Eipä hullumpaa elämää tiedottomana itsestään, tiedostavasta maailmasta. Tiedottomana maailma antaa uuden merkityksettömän käsityksen järjestä. Koska levossa uudelleen järjestetään, niin huominen on piirun verran toisen näköinen. 

torstai 27. toukokuuta 2021

Vaalien varjossa

Holhous karnevaalin A, B, C, D, kissa kävelee tikapuita pitkin taivaaseen. 

Hyperventilaatioita aiheuttava holhoaminen tuodaan kultareunustarjottimilla eteemme. Koska demokraattista valtaa käytetään yksilön vallan kahmimiseen. Demokratian käsitettä käytetään illuusion luomiseen ja seuraavaksi käsitteen kimpussa onkin salaliittoteoreetikot. 

Kerran, kun jotain on julistettu, niin vaistomaisesti unohdetaan valehtelun potentiaali. Voisiko joku olla niin röyhkeä, että valehtelisi sosiopaattisesti demokratian kustannuksella? Kun hyväuskoisuuttamme käytetään häikäilemättä hyväksi, niin kyynisyytemme herää henkiin ja apatia vallitsee. 

Kyynisyyden ja apatia kourissa kipuillaan ja kyseenalaistetaan hyvät tavat, juuri kuin  hyperventilaatio on hieman tasoittunut. Niinpä tehdään poliittisesti riippuvaisia tutkimuksia ja heristellään sormia moraalikadon ikeessä. 

Vapaasti muuraava rakentaa vastakkainasettelun kysymällä, etteikö enää ole mitään pyhää? Samalla toinen jalka poliittisessa lobbauksessa, kainalossaan uudelleenkaavoituskaavoja. 

Päädymme instituutioiden uudelleenohjaukseen, siis pöytiin, joissa poliittisesti riippuvaiset näkemykset painavat puntissa. Kun epävarmuus kasvaa yhteisössä, on tarve lisätä hallintoa ja hallinto lisää byrokratiaa.

Yleisestä näkemyksestä poikkeaminen aiheuttaa närästystä median suurennuslasin alla. Koska mediatalojen resilienssi on niin heikko, on parasta tuuttaa tuttua ja turvallista.

Maailma, jossa ei ole virheisiin varaa, ei kannusta terveeseen riskinottoon. Mikäli myös vastuuta siirretään taholta toiselle, kertoo se sanoman klassisesta moraalikadosta.

Itseensä hukuttavat julkisuusnarkomaanit toimivat infulencer-broilereina. Rasvan ja sokerin nälkäiset kansalaiset ahmivat lautasensa tyhjiksi vielä insuliinipiikki pakarassa kiinni.

Kukkarosta toiseen, hallitus ja narkomania toteaa samaaan hengenvetoon olevansa umpikujassa. Silti on tehtävä pakkotoistot, nostettava käden ilmaan ja siirrettävä vastuu. Käytetään yhteiset resurssit tappiin ja vieroitusoireissa mietitään vippiä. 

perjantai 14. toukokuuta 2021

Mannerheim

 Nimetön, huurun peittämä ilta laskeutui kansakuntaan. Taloissa kiskottiin kaksin käsin verhoja ikkunoiden eteen ja lukittiin ovet tiukasti kiinni. Kansakynttilät paloivat pöytäänsä kiinni ja muistona pöydällä kärventynyt sydän. Kaapeissa runsaasti säilykkeitä, kaupat imuroitu tyhjiksi kulutustavarasta ja ruuasta. Radiosta kuuluu suhinaa ja ehkä vaimeasti voi kuulla puhetta. Ei kuitenkaan niin, että saisi täysin selvää, mitä siellä puhutaan. Jotain on tapahtunut, mutta mitä. Jotkut uskaltautuvat ulos, mutta kylmä henkäys käännyttää heidät takaisin, vaikka sitten väkivalloin.

Kaiken pitäisi olla taas ennallaan, kun aamu valkenee, eikä kukaan muista tapahtuneesta. Tämä tapahtuu aina silloin kun kuu möllöttää taivaalla täydellä teholla. Aihe josta vaietaan, tai sitten olen ainoa, joka kantaa raskauttavaa salaisuutta tapahtuneesta. Ei puhettakaan, että maailmassamme tapahtuisi yliluonnollisia asioita, koska niitä ei ole.

Aika häkää kiiruhdan lääkäriin vastaanotolle ja kerron, että näen asioita mitä muut eivät. Lääkäri tutkii ja hutkii aikansa ja toteaa minun olevan terve, kuin pukki. Mistä hemmetistä voi olla kysymys?

Epäilen mieltäni ja jään odottelemaan seuraavaa kuuta nousevaa. Viimein koittaa uusi kuu ja tapahtumaketju muistuttaa edellistä siitä mitenkään poiketen.

On otettava itse selvää ja niinpä päätän painaa jalkani huopikkaisiin ja marssin määrätietoisesti ulos nimettömään iltaan. Avaan ulko-oven varovasti ja käppäilen pihalle puun alle. Kuulen kohinaa ja olen varma sen olevan kylmästi työntävä käsi, joka veisi minut takaisin sisään. Niin se onkin, ja menetän kehostani hallinnan ja seuraavana aamuna herään kylpyhuoneen lattialta aurinkolasit päässä.

Voisin kysyä naapureilta, että miten heidän eilinen iltansa on sujunut. Tuumasta toimeen rynnistän naapurien oville koputtelemaan, mutta ei kukaan kehdannut avata. Kun oveen koputin, niin oven takana tuli radiohiljasuus, ovi toisensa jälkeen. Uskomaton toivottomuus, kun ei saa tietoa mistään ja vaikuttaa siltä, että olen ainoa joka ei tiedä jotain olennaista. Sitten muistan, että en ole koskaan nähnyt naapureitani, onko tässä talossa ketään muita? Sorkkaraudalla ovien avaaminen käy kyllä mielessä, mutta entä jos siellä sittenkin on joku.

Päädyn kuistille laskemaan puun lehtiä tekemisen puutteessani, ja niin kuluu kuukausi seuraavaan uuteen kuuhun. Tinkimättömyyteni ottaa selville nimetön ilta, tänä iltana voisi vihdoin toteutua.

Kylmä käsi ei minuun tällä kertaa suuntaa takaisin, niin olen päättänyt ja sytyttelen tuleen ennen kylmän kosketusta. Näin myös tapahtuu ja pienimuotoisen ukkosmyrskyn keskeltä valkenee valtion olemus.

Nyt pääsen menemään omin ehdoin kotiin, josta tosin maksoin. Maksoin täyteen puhallettuja lupauksia, joita ei voida täyttää muulla kuin heliumilla. Hyvä tietää, että pikkuoravaäänillä selitetään lupaukset parhain päin. Lupauksien ylle laskostellaan somasti silitetty liina, jotta julkikuva pysyisi siistinä.

Nostan kauluspaidan kaulukset pystyyn, ikään kuin mielen ilmaisuna, vaikka kelle ilmaisuni kuuluu? Nämä ovat niitä asioita, jotka saavat hyvän fiiliksen, vaikka muuten asiat olisivat mukkelis makkelis. Niinpä päätän ottaa lasten lelukaapista keppihevosen ja laukata viikset vinossa kaupungilla alasti.

Tyhjät ja hengettömät kadut raikuvat epämääräisestä metelistä, jota pidän villiintyneen keppihevosen selässä. Muutamissa ikkunoissa värähtää verhot ja tunnistan katseen puhuvan. Että, jälleen on päässyt järjestelmän läpi avohoitopotilas riekkuloimaan. Noin soma ilmaisu kasvattaa itsetuntoni huippuunsa, ennen kuin huomaan yön kääntyneeksi. Seison liikenneympyrässä, kuin Mannerheim. Nyt tiedän, miltä ihmeestä tuntuisi, jos ne tuntisivat. Tekeydyn roomalaiseksi patsaaksi ja uskon sen toimivan. 

Esitän niin hyvin rooliani, että taidekriitikot tulivat hämmästelemään. Seuraavan päivän lehdessä ylistetään tuntematonta taiteilijaa kaupungin elävöittämisestä ja rohkeasta kannanotosta. Vaikka se kannanotto ei koskaan minulle selvinnytkään, niin valtakunnan lehdissä pyörii kuva uudesta mannerheimista. 

Ensihumun laskeuduttua annan keppihevoselleni käskyn laukalle ja pääsen vihdoin norkistamaan rajojani. Joku kansalainen päätti ottaa slaagin, kun näki Mannerheimin liikkuvan. Siitähän se soppakattila pursui yli äyräiden. 

Näin saatiin nimettömälle illalle nimi ja tuo nimi laukkaa kohti uusia seikkailuja keppihevosellaan. 

maanantai 10. toukokuuta 2021

Ympyrä

Pinokkionpää puhuu...

Katsoin mustuutta ja hento valo asettaa asioille varjoja. Kirkkaassa valossa merkitykset kiitävät ohitse, eikä ne jaksa herättää mielenkiintoa. Mustuudessa ääriviivat virittää mielikuvituksen laukalle, eikä sille mahda mitään. Samalla tavalla kun ei painovoimalle mahda mitään, ei myöskään voimaa painottomuudessa tunne. 

Merkityksellisimmät vaiheet elämässä ovat syntymä ja kuolema. Nämä punoutuvat yhteen toisiinsa tehden kartalle sulkeutuneen ympyrän. Siinä se on, elämä. 

Alusta loppuun muistoja, kokemuksia, iloa, surua ja muita eri tunteita tikkurilan värikartan verran. Sitten jonain päivänä ympyrä sulkeutuu ja sen lävitse puhaltaa tuuli muistin tyhjäksi. 

Jos menemme varjojen kaupunkiin ja ilmenemismuotonamme onkin mustuus. Se puhutteleva mustuus, joka hätkähdyttää sen kohdalle osuessa. Se ravisuttaa olemusta, sillä olevainen sen tuntee.  Se vie maailma rajoille odottamattomiin paikkoihin. Paikkoihin, jossa vain odotetaan tulevaisuuden saapuvan ja jättävän merkin olemassaolostaan.

Niin me teemme. Odotamme tulevaisuuden saapuvan tuolta jostain ennen muuta. Ennen muuta varjokaupunki kulkee rinnallamme yhtä matkaa.

Niin kuin me availemme suuta sanoaksemme, niin mustuus viestii kajon kautta tajuntaan. Huomaamatta huomaa sanovansa asioita, joilla on yhtä paljon pohjaa mitä jalkojen alla on.

Maailman laidalla mieli laittaa rajoittimen päälle, alue jonne ei ole asiaa. Olen pallo pallon sisällä, enkä voi löytää uloskäyntiä, jokainen pinta näyttää samalta. Vaikka pyristelen ja pinnistelen kaikin voimin nähdäkseni ulottumattomaan, niin ulottumattomaksi se jääköön. 

Niinpä meidän ääretön päättyy ympyrän sulkeutumiseen. Näin voi alkaa muodostumaan uusia ympyröitä ympyröiden sisään, kun on pohja johon muodostua.

Kaikelle löytyy selitys ja näiden selitysten pohjalle olemme rakentaneet maailman ja kuvan siitä. Mitä kuvaamattomampi aihe huulilla pyörii, sitä uskomattomampiin asentoihin suu taipuu.

Uskottelemme itsellemme ja muille ohitsekiitävää tarinaa maailman kuvasta. Aina siihen saakka, kunnes varjokaupunki ottaa ohjakset haltuunsa.

Jälleen kuvamme muuttuvat mustuudessa, kun ympyröitä sulkeutuu ympärillä. Värikartta hieman haalistuu haalistumistaan ja tarkoituksellisuuden perikuvat perääntyy.


maanantai 3. toukokuuta 2021

Provokardio

Huomioon otettavaa. Huoneistossa on kiehuva tervakannu, pöytä ja pöydän päällä peltinen muki. Seinällä tuuhea ryijy, joka esittää sienimetsää. Lattialla mummolasta tuttu maton rääsy. Ilmassa haisee lyijy ja huoneiston käyttötarkoitus. Ei ole epäselvää nurkkausta, kun katosta roikkuu juutalaistähti. Ikkunasta olisi näkymä muhkeaan metsämaisemaan, mikäli hämähäkinseitti ei sitä peittäisi. Tämä paikka on ollut pimennossa jo ties kuinka kauan, vaikka tietoisuudessa kylläkin. Näennäisesti täysin arvoton, kun seinille piirtyy ahdasmielisimmät ajatukset ja ne huuhtovat mielialaa sienimetsään. Ajatusten musta-aukko, joka vetää puoleensa määrättömästi ja yksipuolisesti. Ehkä tämä on vääristymä aika-avaruudessa ja siksi todellisuus oikuttelee. Siksi voin astua ryijyn läpi sienimetsään keräilemään tietoisuuden murusia.

Liedellä poriseva tervakannu alkaa houkuttelemaan ja saa minut tarttumaan peltimukiin. Empimättä upotan mukin kiehuvaan kannuun ja tiedän tasan tarkkaan juovani mukin täydeltä tervaa. Tiedän, että toimillani poltan sisuskalut, kurkun ja kaikki olennaisen elämän edellyttäjät ja odotan kuolemaa.

Kuolema ei kuitenkaan tullut, eikä sisälmykseni ole palaneet, en ainakaan tunne kipua. Olen entiselläni, tai niin uskon, vaikka uskoni ei tähän liitykään. Jos jokin nyt johonkin liittyy, niin tämä huone ja aave, joka ilmeisesti olen. Olen kahminut toisten haaveita ja niistä syntyneellä katkeruudella suojaan sisimmäisen.

Ryijy kutsuu minut sisäänsä, enkä mahda estää sitä, liian kova estettäväksi. Painun syvälle pehmeään ja lämpöiseen peitteeseen ja ennen kun huomaankaan, olen sienimetsässä. Metsä on rauhallinen ja sykkii rauhallisesti, kuin nukkuvan karhun sydän. Metsä on ottanut minusta herkeämättömän otteen, jossa hillittömyyden siivet räpsähtävät auki, kuin moni tuhatpäinen perhoslauma.

Seuraan perhosen tietä aavalle merelle aina niin pitkälle, kunnes horisontti taittuu horisonttiin. Armoton laakeus ansaitsee kunnioitukseni ja niin ajatuksen lento rikkoo harmonian. Vaikka kuinka suunnistaisi virtauksen viivojen mukaisesti, niin huomaa ajelehtivansa tervakannussa.

Mitä jätinkään matkalle muistuttamaan itsestäni, olkoon ajan patina muuttuva ja virtauksessa huuhtoutuva. Olkoon tynnyriin huutavat tynnyreissä, kampaajat kampaamoissa, ainakin näin vielä toistaiseksi. On kuitenkin palattava lähtöruutuun muuttuvaa perhosen tietä pitkin, jotta säilyttäisin hiukan pidempään perinnön. Luomakunnassamme on toiveita olla muistettu siltä kantilta, minkä muurien sisälle olemme rakentaneet omat portimme. Joillakin käy tuuri säilyttää oma kuva raameissa hieman pidempään, kuin toisilla. He viestivät ja vaikuttavat vielä kuolemansa jälkeenkin, kuin olisivat aaveita. He ovat voimia, jotka työntävät ja vetävät, riepottelevat aikaansa noudattavia.

On palattava alkuun, mutta hommat menevät monimutkaisiksi, kun identiteetin palikat haihtuvat ykseydessä. Ykseys vie merkitykset, ikään kuin kuorisi sipulia kerros kerrokselta. Ykseys on tila kerroksien alla, jonka kautta avautuu portti alkuperäiseen. Eikä se ole sitä, mitä kuvittelin, tai mitä sanottiin. Se on sanattoman mykistävä tila ennen muuta. 

Viimein ryijy hellittää otteensa ja olen jälleen merkillisessä huoneessa ja kaikki on ennallaan. Aivan kuin aika ei olisi ylettänyt työntää lonkeroitaan tähän paikkaan. Aivan, kun en missään olisi käynytkään, mutta muistan matkani sienimetsään. 



  

torstai 29. huhtikuuta 2021

Laskea leikkiä

 Patologi.

Hyvä on, sukelletaan. Kenen kanssa puhun?

Ei sillä niin merkitystä, kunhan puhut ja tunnet yhteyden. Se on kaikki kaikessa nyt ja tulevaisuudessa. Sanoilla ei ole merkitystä sen enempää, kuin olemassaolollakaan, ei ennen, kun sellaisen luomme. 

Nyt siis luomme merkitystä, tai yhteyttä johonkin.

Niin tämä toimii. Osoittelemme samaan suuntaan ja luomme samankaltaisuuksia ympärillemme, jotta ymmärtäisimme toisiamme. Tämän jälkeen tutustumme, siis alamme käyttämään samoja termejä ja liikkeitä. Viimeisessä muodossa muokkaamme näkymää ja käsityksiämme yhteisistä säännöistä.

Sääntömme luo itse itseään, se on sääntö. Joten ensimmäinen sääntö on toistaa sääntöä, joka toistaa sääntöä. Niinkö tämä toimii?

Ensimmäisen säännön luotuaan,  välttämättömyydestä tulee itseään ruokkiva pakko, joka sanelee ehdot.

Hivelevä ajatus, mutta voiko tätä purkaa?

Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä mahdotonta ilman samankaltaista sääntö per periaatetta. Mallit noudattavat usein samankaltaisuuksia, niin kuin peruskallion muodot seuraavat toisiaan.

Maailma on yhdenmukainen ennen muutoksen voimaa, ja muuttujat synnyttävät arkkivihollisia.

Liikumme samalla kentällä kuin kaikki muutkin ja käytämme samoja linkkejä. Tässä tapauksessa onkin kyse nyanssien hieromisesta. Samalla tavalla kuin puuseppä vuolisi puunrungosta esille kanootin.

Vaikka seppä ei koskaan käyttäisi kanoottia, mutta sen tekeminen luonnistuu kuin itsestään, silloin se on tehtävä. Vasta tehtävään heittäytyneenä saattaa kohdata perimmäisen aatteen. 

Puheidemme lomassa näin illan suussa aterioimme ja nostamme kirurginveitset esiin ja vannomme valamme. Niin on tapa ja sääntöjä on suhteessa noudatettava.

Voimme vihdoin avata ja kääntää ajatusta patologin silmin ja tehdä diagnoosianalyysi-päätelmän.

Takanamme on korvamerkittyjä päiviä ja siitä syystä korvat hehkuvat punasina. Sekä kantapään kautta oppiminen on kannattamatonta kanta-askeltaa. Vaikka laskisinkin leikkiä, niin kannattavaa on leikkiä paljon ja laskea.

Toimituksessa ilmenee jälleen puutteita. Tästä koituu ajatusarestia siihen saakka, kunnes muodolliset riitelyt ovat ohitse. Muodollisuuksilla on aika ajoin tapana mennä henkilökohtaisuuksiin ja siksi dominorata kaatuu ennenaikaisesti. 

sunnuntai 18. huhtikuuta 2021

Biopeili

 Kärrynpyörä.

Yhteys katki. Maston antenni joutui kokemaan ennennäkemättömän myrskytuulen. Sen seurauksena olemme menettäneet monien identiteetin, sekä kontrolloinnin. 

Olemme keränneet ainekset rovioon, jotta voimme lähettää savumerkkejä tilanteen vakavuudesta. Emme ole täysin varmoja tunnistetaanko merkkimme, mutta huomio taitaa olla ensisijaista. 

Aika ei ole puolellamme, mikäli näin suuri joukko herää samasta unesta asumaan aikaan tuntematta itseään, mikä olisi lopputulos? 

On tyystin mahdotonta ennustaa, kun shamaanin rumpu soi tasaisella tahdilla repeämään. Kun kyky kommunikoida, tai koko käsitys kuulemasta pelkästään hämmentää, mitä meistä jää? 

Edelleen työnnämme kuormaa rystyset valkoisina ja kenties mietimme, kuka olisi seuraava. Kuka ottaa vastaan sen, mitä itse ei jaksa kantaa. 

Elämä on olemusta, mutta vasta heräneelle olettamusta syvimmästä itsestään. Niin kuin itsestäänselvyys antaa ymmärtää, mutta ei  ymmärrä antaa. Sukkelasti sujahdamme jonnekkin muualle, jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa saamme pelata omilla säännöillä. Niin pitkään, kun pelaaminen sujuu, ei ole hädän päivää ja näemme syy-seuraussuhteet. 

Yhtenä aamuna aurinko ei nousekaan ja huomaa suorittavansa rubikinkuutiota, jossa jokaisen sivu on saman värinen. Kyseessä on mahdoton tehtävä, jota yrittää ratkaista värikynillä, mutta sekään ei tyydytä. 

Sisäiset hetket tuntee voimakkaasti, jotka sitten leimataan vesileimalla hyväksytyksi, kuitenkaan hyväksyntää saamatta. Leima sieltä, leima täältä, tällainenko olen kun sanotaan, vaiko biopeilinä tuntemuksiamme peilaamme? 

Kapeaa polkua pitkin askeltaessamme saavumme jälleen arpajaisiin yksi kerrallaan. Seuraamme, tarkastelemme ja yritämme sopeutua ja löytää sopivan uoman. Uomaansa löytämättömät painetaan railoon, tai tehdään heidän luistaan silta varkaiden menestykseen. 

On helppoa unohtaa inhimillisyys, kun ihanteenamme on paradoksaalinen täydellisyys. Täydellisyyden mittareina käytössämme symmetrisyys, yhdenmukaisuus ja alati muuttuvat prosentit, että luvut. Näitä seuraten tukka kierossa oletusarvomme käsityksestämme supistuu. 

Täydellisyyden valon huurteessa imppaamme negaatiota kuin pesusienet. Tässä humussa tulee sotkeneeksi liitutaulun yhteisiä sääntöjä, joiden eteen on nähty paljon vaivaa. Pätevin sanonta kuuluu, että kansan muisti on hyvä, mutta lyhyt. 

Jos me todella valitsemme täydellisyyden hyvän ja toimivan sijasta, joudumme luopumaan itsestämme. Jos me vaadimme kaiken, emme saa lopulta mitään, ja kajoamme varkauteen. 






sunnuntai 4. huhtikuuta 2021

Ristiriita

 Ristiriita.

Kirkko ja kaupunki, kurkku karheana sumu hälvenee aamun tieltä. Eilinen otti veronsa, niin kuin aina ennenkin, mutta nyt sen vain huomaan rähmäiset silmät avattuani. Edelleen olen itseni, en ainakaan vielä ole muuntautunut toiseksi olennoksi, en vaikka pökerryttävät unet antavat siihen viitteitä. Tarkistan vielä kämmeneni, ne joilla on raastettu peltoa ja hankittu vaatimaton elanto. On vain tarkoitus elää, eikä sen enempää ole aikaa käyttää sen pohtimiseen, sitä on pidetty ajan haaskauksena.

Haaskausta, voisinko paremmin kuvata edessäni näkyvää luontoa, joka on valinnut järjestyksen omakseen. Sekä luonnon vaatimattomuus ottaa jokainen isku vastaan ja jälleen järjestäytyä, ikään kuin universaalina kryptisenä totuutena tietämättä sitä itsekään.

Tietääksemme aamunkoin, meidän on se nähtävä, muuten pimeys olisi tiedostamatonta unta. Niin myös ulos puhallettu ilma jäisi vaille merkitystä, kuin vajaavainen ahdistus. Mikä pettymys siitä syntyy, kun ei onnistu saavuttamaan täydellisyyttä, niin kuin siinä kirkkaassa unessa. 

Kun nöyryys ja vaatimattumuuskaan eivät antaneet avaimia edes keskinkertaiseen havainointiin. Vieressäni sokea mies kuvaa tarkkanäköisemmin maailmaa, mitä moni näkevä. Tämän on oltava kaikkeuden ivaa, niin sen on oltava, selitykset kertoneen mitä tahansa.

Jälleen uuteen aamuun nousen, selkä yhä syvemmin notkistunut painovoiman pakottamana. Kierros kierrokselta maailma pyörähtää ja tunnen sen pyörryttävän vaikutuksen ja olevani yhä hölmömpi. Päivä päivältä kauempana nuoruuden suoraa selvänäköisyyttä.

Ajan kuluttamissa pinttymissä sotkemme ja sotkeudumme. Sokea mies huomauttaa. Jos ei tiedä minne astua, ei ole syytä astua. Tälläiset neuvot eivät varmaa kulkijaa paljoakaan hetkauta, ei varsinkaan sokealta mieheltä.

Varmuuden vuoksi sokea mies tiesi laittaa takintaskuuni muistilappusen, joka matkasi kanssani kolme korttelia miettiessäni askelmaa. Niinpä kotiin päästyäni tarkistin taskuni ja löysin kertaalleen taitetun pienen lapun.

 Siinä luki: Varmuus on tapa olla tietämätön ja varmuus on olla samaa mieltä siinä pelossa, että jää yksin.

Sitäkö me toistamme toisellemme, siis sanomattomia ohjenuoria, jotka kaikuvat jossain syvällä mielen uumenissa?

Jossain on oltava jokin järki, vaikka pakkotoistomaisesti sanomme sen olevan teoreetista. Nauramme toiseudelle, koska teoreetikkomme teoriat narauttelevat ovien saranoita.

Ketä voisimme syyttää, kun tehtaiden piipuista purppuaa individualiasmin löyhkä ja samalla olemme kollektiivisesti samaa mieltä. Syylliset on tuotava esiin, niinpä sokea mies tuodaan oikeuden eteen silminäkijäksi. Nyrkkiä pöytään, haluamme päätä pölkylle, haluamme verta, haluamme oikeutta.

Hyvyyden kuvasto ei tarjoa mielenkiintoa, se näyttää tyhjältä tylsältä valkoisella arkilta. Näin, kun vastassa asettuu paholaisen kuvasto, josta olemme päättäneet tehdä hyvyyttä. Teemme paholaiselle töitä, mutta älä sano sitä ääneen, sillä muutoin sanaton sopimus raukeaa.

Sokea mies muistuttaa auton ratin takaa, että ei tarina ole tärkein, vaan se tunne jota se välittää. Heittäydyn taivaan alle selälleni ja alan seuraamaan kiinalaista kuujäniksen juoksua.

lauantai 27. maaliskuuta 2021

Lapiot kantoon

 Minkä viestin annat vaikuttaa ja päästä vavisuttamaan luitasi? Täällä mielikuvien maailmassa olemme sätkynukkeja vailla tulevaa pohjaa. Antaessamme tuomioita osattomille, tulemme astumaan  korkkiruuvin päälle, näin älinäsoppa on valmis. Erotuomarit, nämä käytännöntutkijat ovat tietenkin auttamatta myöhässä, kun efektit ovat juopumassa jo seuraavista seuraavilla kierroksilla.

Kuplivat kaikukammiot, samalla kun arvoja pyyhitään siellä minne aurinko ei ainakaan kovin monelle paista. Poikkeuksia on tiskissä ja niistä on tullutkin arvojemme karkkikauppa. 

Lapiot kantoon, teemmehän asioita yhteisen hyvän puolesta, muttei hyväntekeväisyyttä sentään. Sehän on yhtä rikollista ja syntistä, kuin muotista poikkeaminen. 

Kautta Danten helvetin realistitkin kuulostavat dystooppisilta okkulteilta selvitäkseen arjesta. Oli myös nähty laihialainen lintu lentävän väärinpäin. Sekä raivokas käki kukkumassa ja lohi pyydysverkkoon hukkumassa. 

Kello käy, kello käy. Käänteen tekevä perhosen isku käänsi joukollisen päitä ja kuin huomaamattaan sattuivat siemaisemaan parillisen myrkkyä. Oksalla seurannut kobra tanssii ukkosen riehuvien urkujen tahdissa. 

Aivan kuin olisimme joutuneet ekspressionismiseen pyörteeseen ja sitä kautta huutavan taulun sisään. On sanomattakin selvää, ettei ole niin selvää kun epäselvää järjestystä.

Kellä sitten selväpäisyys voidaan todeta, on myös synkkyydessä poteva ja niin roteva potero. Tässä viisaudessa kuuntelemme simpukankuoren tasaisen epäselvää kohinaa, saadaksemme tarkoituksen takaisin.

Menemme vaikka tuulikaappiin, tai tungemme ilmastointikanavaan, päästessämme pakoon tukehduttavaa ilmaa. Kädet puuhkassa, nenä noessa odotamme kaartia halkaisemaan tukahduttavan muutoksen. 

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. 

sunnuntai 21. maaliskuuta 2021

Valtameressä ajelehtiva mieli


Alfa, siis äänen avaus.

Mitä sanotaan? 

Kiitos ja näkemiin, eikö niin?

Nyt pitäisi olla valmista, kurkkuni on ammollaan kuin pilvetön taivas. 

Huomaatteko, nyt on hiljaista, niin kuin enkelit olisivat hakeneet väsyneet sielut lepäämään. 

Ristiriidat vetävät toisiaan puoleensa, meidän aikamme tulee ja kasvamme sammalta. 

Miten mahtipontista, surullista virttä kuulemmekaan jukebokseista. 

Nyt olisi hyvä.

Toivosta puhuminen olisi haihattelua, niin kuin yrittäisin itseäni lohduttaa. Yritän ja yritän, jotta tavoittaisin epätoivon. Sieltä varmasti löydän sen jonkin. En voi sanoa, mitä löydän, kun en tiedä mitä etsin.

Sanomme; mutta sitten kun, niin sitten. Mutta, mitä sitten? 

Sanomme valmistuvamme, koska käsityksemme ajassa antaa siihen vaatimuksen ja nöyrrymme tietämättä paremmasta. 

Tutkimme kivet ja kannot, annamme nimet ja merkitykset, niihin sisältyy olettamukset jatkuvuudesta. 

Merkitysten vaakakuppi ristitään himmeliksi, sillä siltä se näyttää kollektiivisessa mielessä. 

Mielessä asiat näyttävät kummalliselta ja kun näin sanon, niin muutun juoksevaksi vedeksi. Vedeksi, joka virtaa rinnettä pitkin hakeutuen suurempaan kokonaisuuteen. 

Ei muuta, kuin valtameressä ajelehtiva mieli, tuulen kosketus, auringon lämpö ja kuun veto. 

Täällä olen tarpeeton, itseään läpinäkyvä ja jokaista muotoa matkiva. Kylmä, kuuma, pehmeä ja kova kuvaavat olemustani.

Aikamme myyttejä rakastetaan ja niiden kanssa syleillään, niin kuin huomista ei olisi. Eikä sitä olekaan muualla kuin ahneudessamme. Tämä paikka jonne asettaudumme hinnalla millä hyvänsä. Tämä paikka on läsnä ja hönkii niskaan. 

Niinpä odotettavaa on, ettei koskaan ole niin sopivaa paikkaa mielessä, jonne häirikkö ei löytäisi tietään. Joko se usuttaa meidät nypläämään jotain, tai vetää imurilla pöydän tyhjäksi. 

Oli se kumpi vain vaihtoehdoista, niin tuloksena on reklamaatio ja suusta pääsee sammakoita. Kuinka olemme saattaneet unohtaa ruokkia sammakot, jotta pääsevät  vallattomina karkuun. Myöhemmin jäämme miettimään ja kyselemään, että olisitteko mahdollisesti nähneet selkärankaani. 

Se siitä sopukasta, se siitä eilisestä. 





perjantai 12. maaliskuuta 2021

Satama

Siitä, kun tiesin sanoa kaiken ääneen. Kun tiesin olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun osasin katsoa massojen näkökulmasta, mahdollisuudet olivat rajattomat. Kun liikkeet ja aistit ovat synkronoituneet samalle taajuuudelle, niin hallinta on helppoa. Painotukset, intonaatio tilanteen mukaan luo tunnelman tiloihin, joissa sitä ei osattu odottaa. Siitä me muistamme toisemme, merkityksistä, yllätyksistä ja huomioimisesta. Asiat kuulostavat helpoilta puhuttuna, tai kirjoitettuina, mutta unohdamme, että mielikuvituksesta toteutukseen on vielä muutama porras kivuttavana. Teemme suunitelmia tulevaisuuteen ja haaveilemme, se on meidän ihmisten luonnetta. Reiagoimme nopeisiin impulsseihin, koska siitä saadaan tyydytystä. Mitä, jos voisimme olla läsnä ja keskittyä tehtäviimme syventyen ja kiinnostuen, unohtamatta keskittymistämme?

Sanovat ympäröivät ärsykkeet meille sitä maailmaa, jossa kuvittelemme olevamme, ei sitä, mikä olisi edullisinta. Koska kuvittelemme ja samalla aliarvioimme mahdollisuuksia, niin paljoakaan ei jää käteen. Tiedämme sanonnan, että tekemättömät työt painavat mieltä ja ahdistavat, miksi et niitä tekisi? Mikä on se syy, että jätämme askareet kesken, tai kokonaan tekemättä? Onko se meihin ohjelmoitu alkuasetus, vai kenties vuosien kokemuksien yhteenlaskettu summa?

Pyörimme mielessä harmaantuvin silmin, koska olemme unohtaneet, mitä/ miten ajatuksia käytetään. Koska asiat kuulostavat naurettavilta ja liian yksinkertaisilta ollakseen totta. Tai, että niihin pitäisi käyttää aikaa miettimiseen, niin olemme ankkuroineet mielemme tiukasti satamaan, koska siellä on turvallista. 

Meille turvallisuus on, niin mitä se oikein on? Käytämme jatkuvasti opittuja lauseita saavuttaakseemme oman määränpään. Eikä niissä ole mitään mietittävää, koska joku on joskus määritellyt sanaparit ja se ollaan ostettu. Olemme siis unohtaneet merkitykset, ja kun näin käy, niin olemme pudottaneet puolustuksen. Kehotus on nostaa jatkuvaa hyökkäystä jotain vastaan, mitä tai ketä, sillä ei ole väliä, kunhan näin vain toimit. 

Harhailevat ajatusparit nostetaan esille ja ylistetään rohkeudesta. Annamme kunniaa herjauksille ja sanomme sen olevan huumoria. Suurimmille huulenheittäjille olemme valmiita antamaan uhreja ja palvomme mielettömyyksiä. Annetaan kuitti, niinhän vain sanot, koska sinulla on oikeus omaan mielipiteeseesi. 

Monien vuosien työt voidaan kuitata nopeasti ja mitätöidä täysin, vain siksi että tahdomme viihdettä. Kuka on oikeassa ja kenellä on oikeus sanoa tulevaisuudessa, kenelle kuuluu vapaus sanoa? Puhumme vapaudesta ja sanomme, että sen puolesta on taisteltava. Kenen vapaudesta puhumme? 

Vapaus meille on siis mitä? Onko vapautta herätä aamulla aikaisin silmät ristissä tekemään puuduttavaa työtä? Jos tämän puuduttvan työn voisi hoitaa toisin. Onko vapautta seistä leipäjonoissa, koska työstä ei saa tarpeeksi rahaa elämiseen, tai sitä ei ole olleenkaan? Onko vapautta lähettää nuorukaisia sotiin, vain koska poliittiset suhteet ovat menneet pieleen? Onko vapautta kuolla isänmaan puolesta, kun rajat ovat meidän mielikuvituksen lopputuotetta? Puolustamme jotain, mikä on ahneuden lopputuotosta. Näitäkö puolustamme? Näitäkö haluamme puolustaa omalle terveydellä, terveyden monella tasolla?

Tiedämme, mitä tiedämme ja sen pohjalle on rakennettava oma temppeli. Rakennusainetta on mielinmäärin, ei tarvitse muuta kuin tarttua kiinni. Jotta pysymme varmoina omasta tietämättömyydestämme, on syytä pystyä kumoamaan ja perustelemaan oma temppelin rakenne. 

Kuinka koskaan voimme olle niin varmoja, jos pitää olla epävarma omasta tietämyksestään? Vastaus löytyy ympäriltämme, sillä teemme automaatiolla monet asiat ja oletukset. Ja koska vastavin kysymykseen epätäydellisesti, niin tiedämme mitä pitää tehdä. 

Jos kuitenkin käy niin, että epäilys syö mukanaan, niin päädymme lopulta ankkuroituun satamaan. Jos taas on kerennyt upottaa sataman, niin on valmis kohtaamaan ja löytämään uuden maan. Jos ei ole valmis kohtaamaan uutta, niin uppoaa sataman mukana pohjaan ja joutuu syvän veden pyörteisiin. Kompassissamme näin ollen on vain kolme suuntaa, ylös, alas ja eteen. Ei koskaan taakse, koska sen ei pitäisi olla mahdollista. 

Muistoissamme taaksepäin meneminen luonnistuu, mutta se on kuin veteen piiretty viiva, joka hälvenee matkan edetessä. Muistot ovat meidän satamat, laiva ja ankkuri.

  

   

 

lauantai 27. helmikuuta 2021

Palikka

Surinaa korvissa.

Mitä oikein tapahtuu, maailma pyörähtää akselinsa ympäri kenenkään huomaamatta. Piiloliike syrjäyttää tajunnan ja pysäyttää millisekunniksi aijan. Jotain merkittävää on tapahtunut, sillä lähes huomaamattomat väreet ovat vaihtaneet suuntaansa.

Kysymme hölmistyneenä, joko on tullut meidän aikamme, vaikka se meni ohitse ja on jäänyt kauas olemattomaan menneisyyteen. Tarttukaa hetkestä kiinni, kun hetki päästettiin vapaasti menemään.

Raavitaan päätä, kun ei missään ole mitään järkeä, kehotamme laajentuvan mielen kallonkutistajalle. Kehotamme uudismieliset alentumaan hierarkioille ja tottelevan päätettyjä sääntöjä.

Miksi toimimme niin kuin toimimme? Koska olemme ennenkin tehneet asioita vinoon ja mielemme on tuntematon reikä.

Emme tahdo ymmärtää tylsyyden sanomaa, koska mustalaatikko on turrutettava ennen viimeistä sekuntia. Ennen, kun palikka on saatu tungettua syvälle siaraimiin, olisi ehkä syytä kysyä, tarvitseeko siihen jotain apuvälineitä? Sillä loogisessa päättelyssä on otettava huomioon myös arkisimmat huomiot esille.

Mutta, arki. Pyrkikää olla positiivisia ja ajatelkaa valoisasti, kyllä Aurinko paistaa myös risukasaan. Ei muuten paista, mikäli olemme tehneet työmme ja polttaneet risut lämpimiksemme. Hymy pyllyyn, kun hermosto ei jaksa nostaa sitä ylemmäs.

Puuta koputetaan onnensa menettämisen pelossa ja kai siitä syystä syömme buranaa pääkipuihin. Pelkäämme tauteja ja viruksia, mutta olemme valmiita alentamaan vastustuskykyä syömällä antibioottia vapaaehtoisesti. 

Ennen kaikkea turvallisuus ja terveys edellä. Ennen kaikkea uskomme satuihin, jottei tarvitsisi avata silmiä fyysiselle maailmalle. Uskomme tarinoita perustellun tiedon ulkorajoilla, joita emme voi todistaa. 

Uskomme sortaviin ja syrjiviin  järjestelmiin, koska pääomat ovat niin käskeneet. Myös lait ovat pääsääntöisesti muodostettu sortojärjestelmän hyväksi, koska ajatellaan kasvun olevan ainoa vaihtoehto.

Joko tiedämme mitä välineitä tarvitsemme palikan asettamisesta siaraimiin? Jos vielä olemme ymmällämme, niin tiedoksi voidaan todeta, että siitä ei ole todennäköisesti mitään hyötyä, ellei ole kokemushakuinen, ja/tai utelias.


lauantai 6. helmikuuta 2021

Elämäntarkoituskonsultti

Elämäntarkoituskonsultit vetävät valkoiset pussihousut jalkaansa ja kruunaavat elämän parhaaksi huumeeksi. Kuinka toimii konsultti, kun pessimistinkään perse ei enää kestä pettymystä? Mikä avuksi, kun optimisti näkee läpi sormien mahdollisuuksia?

Siteeraajat keräilevät pisteitä tunnustetuilta viisailta ja täyttävät elämänsä sitaattikatkelmilla. Heistä he pätevät, keistä pätevät liioittelevat. Heidän mielessä pätevät edustaa maailman hyvyyttä. 

Tylsyyttään käytetty luovuus, se toisille turhalta näyttävä suttupaperi saattaa olla seuraava yhteiskuntajärjestys. He eivät ole ketään, eikä mitään, sillä yhteiskunnan muottimanipulaattorit jättävät heidät kategorisesti huomiotta. 

Yliherkät ja itsetietoiset hakeutuvat suojiinsa ja sieltä käsin virittävät ritsan kumit pinkeiksi. Ne porukat, jotka ovat rauhaa rakastavia, ovat hekin valmiina pukemaan nyt nyrkkeilyhanskat käsiinsä.

Sanotaan vielä, ettei historiaa voi muuttaa, se kaikki mikä on ihmisen tekemää ja keksimää, sen voi muuttaa. Muuttaa voimme suurinta voimaa, ajatusten suuntaa muuttamalla olemme mullistaneet käsitykset maailmasta.

Kun seuraavaksi tekee mieli sanoa jotain viisasta, niin ole empimättä hiljaa ja näet kuinka ilma puhdistuu. Näet oman turhuutesi ja pikkumaisuutesi käytöksessäsi, jota olet kantanut mukanasi.


torstai 21. tammikuuta 2021

Luulo ei ole tiedon värvääjä

Kavalkadi, morfiinia suoniin ja talous kasvuun. Koodinpätkä koneeseen ja kone tekee päätökset puolestamme. Ongelmatonta ja ristiriidatonta koneistoa manipuloidaan kivi kengässä muistellen edellistä lamaa. Kiellämme mielelestämme itsemme, muut, koska he toiset ovat syyllisiä kärsimykseemme. Lohko, kupla, kertokaa strategianne, niin hoidamme homman, sillä salaliitolla saadaan väritettyä agendamme läpi, vaikka se ei olisikaan moraalista, tai hyväksyttävää, mutta se toimii. Hinnalla millä hyvänsä, hyväksymme ehtoja, jotka ovat sidottuja tulevaisuuteen ja tulevaisuus on meille myyty jo. 

Miltä tulevaisuus näyttää, sen tiedämme jo, elleivät paradoksaaliset tekijät onnistu vääristämään asiakirjansa, mikä olisi edullisinta. Valheeseen valheella, miekan iskuun miekalla, kilven takana roikkuvat haarniskat, kun lihakset toimimiseen syödään hallinnon sisältä. 

Kulmakerroinlaskelmassa todetaan lukujen olevan epätasapainossa, suhteessa oletettuun tulokseen. Itsekeskeinen paniikki iskee ja tekee itseään toteuttavan arvion ja voidaan sanoa, että mitä minä sanoin. Vääristymät havaituissa kohteissa syötetään järjestelmään ja lasketaan uudestaan. Todetaan koneiston yskivän, koska diagnoosianalyysisistä jätettiin tarkoituksella muutamat skenaariot paitsioon. Vain siksi, että voidaan saada uskoteltua sijaismaailmalle maailman olevan todellinen. 

Onko maailma todellinen, onko se mielipidekysymys?

Tarinat, identiteetti, henkilöt, julkisuus ovat nykyajan sopimuksen arvoisia ja tavoiteltavia sopimuksia. Joskus puhuimme sielun myymisestä, mutta onko se enää relevanttia, kun emme tiedä mistä puhumme. Lillukanvarret ovatkin kasvattaneet juurensa, kun saadaan itse valita vaihtoehdoista mieleinen suunta. Ainakin usko on kovempi, että tämä toteutuu, mutta varjot näyttävät näytöstään, eikä massat voi olla väärässä. 

Luulo ei ole tiedon värvääjä, ennemmin härnäävä mehiläinen, pistävä ja määrätiedottoman tietoinen omastaan. Tarpeelliset idiootit pyörivät pölyttämässä informaatiota viattomiin kohteisiin ja saavat sellaisetkin tekijät mukaan, joilla ei ole mitään tekemistä koko aiheen tiimoilta. 

Manipulaattorit syöksevät kitusistaan liekkiä, kun huomaavat kaaoksen purevan. Annetaan kansalle kylkiin potku kannuksilla ja laukalla pongahdetaan esteiden yli. 

Annetaan ymmärtää ja ymmärretään väärin, väärinymmärrystä ymmärretään sellaisenaan.

Tässä ymmärryksessä, kun olemme tutkineet jotain perinpohjaisesti, alamme uskomaan siihen totuutena. Siinä vaiheessa olemme astuneet harhaan. Elämme vahvistusharhoissa ja harhoja myydään, sillä ne myyvät.