Lepositeisiin kapaloitu

 On lupa olla ja lausua typeryyksiä. Siksi typeryyttä on, eikä sitä voida kieltää, koska se olisi typerää. Kun määrittelemme typeryyttä, on siitä oltava omakohtaista kokemusta. Kuka sitten oman typeryytensä kieltää, niin jättää viisastumisen mahdollisuuden.

Typerä viisas toistaa juttuja, niin kuin ne olisivat omia vaatteita. Päähän pöllähtelee uskomattomia tarinoita menneiltä ajoilta ja se on totta. Totta ovat selitykset, jotka välttelelevät johdonmukaisuutta. Johdonmukaisuus kiemurtelee, kuin käärme aavikolla. Tarinassa kerrottiin, että käärme söi itsensä ja loi sitten nahkansa uudestaan.

Eihän kukaan typerys lankea tarinaan, ei ennen kuin on itse sen nähnyt. Viisas kuitenkin lankeaa ja tekee mahdottomasta mahdollista. Kaikki mikä on mahdottoman rajamailla, on mahdollinen siitä kiinnostunut.

Omenan putoaminen kohti maankamaraa herätti perustavanlaatuisen kysymyksen uneksijoiden tietoisuuteen. Uneksijan maa, jossa todellisuus hahmotellaan puriksittavaan muotoon.

Epähuomiossa, tai nälissään typerys haukkaa omenasta makean suupalan ja tulee tietoiseksi itsestään. Nämä typerän kiehtovat tarinat, joiden ympärille on rakennettu temppeleitä todisteeksi todistamaan käsittämättömyyttämme.

Näinpä eräskin tietoisuutensa todistaja toteaa järjen olevan järjetöntä. Siinä missä järki seisoo tukevasti ja järkähtämättömästi omilla jaloillaan. Siinä samassa järjettömyys todellisuudesta kanavoidaan ja padotaan luonnolliset reitit.

Järjestä viis, sehän on tuonut mukanaan päänsärkyä ja aina uudestaan ratkaistavia ongelmia eteen. Vaikka kuinka järjettömästi järkeilee, järjen päätepysäkki on järjettömyys.

Mikä, tai mitä päätepysäkillä lymyää, on kenties todellisuus, tai monisyisesti hahmoteltu harha. Järjen yli ajettuamme voidaan ottaa hetki rauhassa lepositeisiin kapaloituina.

Eipä hullumpaa elämää tiedottomana itsestään, tiedostavasta maailmasta. Tiedottomana maailma antaa uuden merkityksettömän käsityksen järjestä. Koska levossa uudelleen järjestetään, niin huominen on piirun verran toisen näköinen. 

Vaalien varjossa

Holhous karnevaalin A, B, C, D, kissa kävelee tikapuita pitkin taivaaseen. 

Hyperventilaatioita aiheuttava holhoaminen tuodaan kultareunustarjottimilla eteemme. Koska demokraattista valtaa käytetään yksilön vallan kahmimiseen. Demokratian käsitettä käytetään illuusion luomiseen ja seuraavaksi käsitteen kimpussa onkin salaliittoteoreetikot. 

Kerran, kun jotain on julistettu, niin vaistomaisesti unohdetaan valehtelun potentiaali. Voisiko joku olla niin röyhkeä, että valehtelisi sosiopaattisesti demokratian kustannuksella? Kun hyväuskoisuuttamme käytetään häikäilemättä hyväksi, niin kyynisyytemme herää henkiin ja apatia vallitsee. 

Kyynisyyden ja apatia kourissa kipuillaan ja kyseenalaistetaan hyvät tavat, juuri kuin  hyperventilaatio on hieman tasoittunut. Niinpä tehdään poliittisesti riippuvaisia tutkimuksia ja heristellään sormia moraalikadon ikeessä. 

Vapaasti muuraava rakentaa vastakkainasettelun kysymällä, etteikö enää ole mitään pyhää? Samalla toinen jalka poliittisessa lobbauksessa, kainalossaan uudelleenkaavoituskaavoja. 

Päädymme instituutioiden uudelleenohjaukseen, siis pöytiin, joissa poliittisesti riippuvaiset näkemykset painavat puntissa. Kun epävarmuus kasvaa yhteisössä, on tarve lisätä hallintoa ja hallinto lisää byrokratiaa.

Yleisestä näkemyksestä poikkeaminen aiheuttaa närästystä median suurennuslasin alla. Koska mediatalojen resilienssi on niin heikko, on parasta tuuttaa tuttua ja turvallista.

Maailma, jossa ei ole virheisiin varaa, ei kannusta terveeseen riskinottoon. Mikäli myös vastuuta siirretään taholta toiselle, kertoo se sanoman klassisesta moraalikadosta.

Itseensä hukuttavat julkisuusnarkomaanit toimivat infulencer-broilereina. Rasvan ja sokerin nälkäiset kansalaiset ahmivat lautasensa tyhjiksi vielä insuliinipiikki pakarassa kiinni.

Kukkarosta toiseen, hallitus ja narkomania toteaa samaaan hengenvetoon olevansa umpikujassa. Silti on tehtävä pakkotoistot, nostettava käden ilmaan ja siirrettävä vastuu. Käytetään yhteiset resurssit tappiin ja vieroitusoireissa mietitään vippiä. 

Mannerheim

 Nimetön, huurun peittämä ilta laskeutui kansakuntaan. Taloissa kiskottiin kaksin käsin verhoja ikkunoiden eteen ja lukittiin ovet tiukasti kiinni. Kansakynttilät paloivat pöytäänsä kiinni ja muistona pöydällä kärventynyt sydän. Kaapeissa runsaasti säilykkeitä, kaupat imuroitu tyhjiksi kulutustavarasta ja ruuasta. Radiosta kuuluu suhinaa ja ehkä vaimeasti voi kuulla puhetta. Ei kuitenkaan niin, että saisi täysin selvää, mitä siellä puhutaan. Jotain on tapahtunut, mutta mitä. Jotkut uskaltautuvat ulos, mutta kylmä henkäys käännyttää heidät takaisin, vaikka sitten väkivalloin.

Kaiken pitäisi olla taas ennallaan, kun aamu valkenee, eikä kukaan muista tapahtuneesta. Tämä tapahtuu aina silloin kun kuu möllöttää taivaalla täydellä teholla. Aihe josta vaietaan, tai sitten olen ainoa, joka kantaa raskauttavaa salaisuutta tapahtuneesta. Ei puhettakaan, että maailmassamme tapahtuisi yliluonnollisia asioita, koska niitä ei ole.

Aika häkää kiiruhdan lääkäriin vastaanotolle ja kerron, että näen asioita mitä muut eivät. Lääkäri tutkii ja hutkii aikansa ja toteaa minun olevan terve, kuin pukki. Mistä hemmetistä voi olla kysymys?

Epäilen mieltäni ja jään odottelemaan seuraavaa kuuta nousevaa. Viimein koittaa uusi kuu ja tapahtumaketju muistuttaa edellistä siitä mitenkään poiketen.

On otettava itse selvää ja niinpä päätän painaa jalkani huopikkaisiin ja marssin määrätietoisesti ulos nimettömään iltaan. Avaan ulko-oven varovasti ja käppäilen pihalle puun alle. Kuulen kohinaa ja olen varma sen olevan kylmästi työntävä käsi, joka veisi minut takaisin sisään. Niin se onkin, ja menetän kehostani hallinnan ja seuraavana aamuna herään kylpyhuoneen lattialta aurinkolasit päässä.

Voisin kysyä naapureilta, että miten heidän eilinen iltansa on sujunut. Tuumasta toimeen rynnistän naapurien oville koputtelemaan, mutta ei kukaan kehdannut avata. Kun oveen koputin, niin oven takana tuli radiohiljasuus, ovi toisensa jälkeen. Uskomaton toivottomuus, kun ei saa tietoa mistään ja vaikuttaa siltä, että olen ainoa joka ei tiedä jotain olennaista. Sitten muistan, että en ole koskaan nähnyt naapureitani, onko tässä talossa ketään muita? Sorkkaraudalla ovien avaaminen käy kyllä mielessä, mutta entä jos siellä sittenkin on joku.

Päädyn kuistille laskemaan puun lehtiä tekemisen puutteessani, ja niin kuluu kuukausi seuraavaan uuteen kuuhun. Tinkimättömyyteni ottaa selville nimetön ilta, tänä iltana voisi vihdoin toteutua.

Kylmä käsi ei minuun tällä kertaa suuntaa takaisin, niin olen päättänyt ja sytyttelen tuleen ennen kylmän kosketusta. Näin myös tapahtuu ja pienimuotoisen ukkosmyrskyn keskeltä valkenee valtion olemus.

Nyt pääsen menemään omin ehdoin kotiin, josta tosin maksoin. Maksoin täyteen puhallettuja lupauksia, joita ei voida täyttää muulla kuin heliumilla. Hyvä tietää, että pikkuoravaäänillä selitetään lupaukset parhain päin. Lupauksien ylle laskostellaan somasti silitetty liina, jotta julkikuva pysyisi siistinä.

Nostan kauluspaidan kaulukset pystyyn, ikään kuin mielen ilmaisuna, vaikka kelle ilmaisuni kuuluu? Nämä ovat niitä asioita, jotka saavat hyvän fiiliksen, vaikka muuten asiat olisivat mukkelis makkelis. Niinpä päätän ottaa lasten lelukaapista keppihevosen ja laukata viikset vinossa kaupungilla alasti.

Tyhjät ja hengettömät kadut raikuvat epämääräisestä metelistä, jota pidän villiintyneen keppihevosen selässä. Muutamissa ikkunoissa värähtää verhot ja tunnistan katseen puhuvan. Että, jälleen on päässyt järjestelmän läpi avohoitopotilas riekkuloimaan. Noin soma ilmaisu kasvattaa itsetuntoni huippuunsa, ennen kuin huomaan yön kääntyneeksi. Seison liikenneympyrässä, kuin Mannerheim. Nyt tiedän, miltä ihmeestä tuntuisi, jos ne tuntisivat. Tekeydyn roomalaiseksi patsaaksi ja uskon sen toimivan. 

Esitän niin hyvin rooliani, että taidekriitikot tulivat hämmästelemään. Seuraavan päivän lehdessä ylistetään tuntematonta taiteilijaa kaupungin elävöittämisestä ja rohkeasta kannanotosta. Vaikka se kannanotto ei koskaan minulle selvinnytkään, niin valtakunnan lehdissä pyörii kuva uudesta mannerheimista. 

Ensihumun laskeuduttua annan keppihevoselleni käskyn laukalle ja pääsen vihdoin norkistamaan rajojani. Joku kansalainen päätti ottaa slaagin, kun näki Mannerheimin liikkuvan. Siitähän se soppakattila pursui yli äyräiden. 

Näin saatiin nimettömälle illalle nimi ja tuo nimi laukkaa kohti uusia seikkailuja keppihevosellaan. 

Ympyrä

Pinokkionpää puhuu...

Katsoin mustuutta ja hento valo asettaa asioille varjoja. Kirkkaassa valossa merkitykset kiitävät ohitse, eikä ne jaksa herättää mielenkiintoa. Mustuudessa ääriviivat virittää mielikuvituksen laukalle, eikä sille mahda mitään. Samalla tavalla kun ei painovoimalle mahda mitään, ei myöskään voimaa painottomuudessa tunne. 

Merkityksellisimmät vaiheet elämässä ovat syntymä ja kuolema. Nämä punoutuvat yhteen toisiinsa tehden kartalle sulkeutuneen ympyrän. Siinä se on, elämä. 

Alusta loppuun muistoja, kokemuksia, iloa, surua ja muita eri tunteita tikkurilan värikartan verran. Sitten jonain päivänä ympyrä sulkeutuu ja sen lävitse puhaltaa tuuli muistin tyhjäksi. 

Jos menemme varjojen kaupunkiin ja ilmenemismuotonamme onkin mustuus. Se puhutteleva mustuus, joka hätkähdyttää sen kohdalle osuessa. Se ravisuttaa olemusta, sillä olevainen sen tuntee.  Se vie maailma rajoille odottamattomiin paikkoihin. Paikkoihin, jossa vain odotetaan tulevaisuuden saapuvan ja jättävän merkin olemassaolostaan.

Niin me teemme. Odotamme tulevaisuuden saapuvan tuolta jostain ennen muuta. Ennen muuta varjokaupunki kulkee rinnallamme yhtä matkaa.

Niin kuin me availemme suuta sanoaksemme, niin mustuus viestii kajon kautta tajuntaan. Huomaamatta huomaa sanovansa asioita, joilla on yhtä paljon pohjaa mitä jalkojen alla on.

Maailman laidalla mieli laittaa rajoittimen päälle, alue jonne ei ole asiaa. Olen pallo pallon sisällä, enkä voi löytää uloskäyntiä, jokainen pinta näyttää samalta. Vaikka pyristelen ja pinnistelen kaikin voimin nähdäkseni ulottumattomaan, niin ulottumattomaksi se jääköön. 

Niinpä meidän ääretön päättyy ympyrän sulkeutumiseen. Näin voi alkaa muodostumaan uusia ympyröitä ympyröiden sisään, kun on pohja johon muodostua.

Kaikelle löytyy selitys ja näiden selitysten pohjalle olemme rakentaneet maailman ja kuvan siitä. Mitä kuvaamattomampi aihe huulilla pyörii, sitä uskomattomampiin asentoihin suu taipuu.

Uskottelemme itsellemme ja muille ohitsekiitävää tarinaa maailman kuvasta. Aina siihen saakka, kunnes varjokaupunki ottaa ohjakset haltuunsa.

Jälleen kuvamme muuttuvat mustuudessa, kun ympyröitä sulkeutuu ympärillä. Värikartta hieman haalistuu haalistumistaan ja tarkoituksellisuuden perikuvat perääntyy.

Provokardio

Huomioon otettavaa. Huoneistossa on kiehuva tervakannu, pöytä ja pöydän päällä peltinen muki. Seinällä tuuhea ryijy, joka esittää sienimetsää. Lattialla mummolasta tuttu maton rääsy. Ilmassa haisee lyijy ja huoneiston käyttötarkoitus. Ei ole epäselvää nurkkausta, kun katosta roikkuu juutalaistähti. Ikkunasta olisi näkymä muhkeaan metsämaisemaan, mikäli hämähäkinseitti ei sitä peittäisi. Tämä paikka on ollut pimennossa jo ties kuinka kauan, vaikka tietoisuudessa kylläkin. Näennäisesti täysin arvoton, kun seinille piirtyy ahdasmielisimmät ajatukset ja ne huuhtovat mielialaa sienimetsään. Ajatusten musta-aukko, joka vetää puoleensa määrättömästi ja yksipuolisesti. Ehkä tämä on vääristymä aika-avaruudessa ja siksi todellisuus oikuttelee. Siksi voin astua ryijyn läpi sienimetsään keräilemään tietoisuuden murusia.

Liedellä poriseva tervakannu alkaa houkuttelemaan ja saa minut tarttumaan peltimukiin. Empimättä upotan mukin kiehuvaan kannuun ja tiedän tasan tarkkaan juovani mukin täydeltä tervaa. Tiedän, että toimillani poltan sisuskalut, kurkun ja kaikki olennaisen elämän edellyttäjät ja odotan kuolemaa.

Kuolema ei kuitenkaan tullut, eikä sisälmykseni ole palaneet, en ainakaan tunne kipua. Olen entiselläni, tai niin uskon, vaikka uskoni ei tähän liitykään. Jos jokin nyt johonkin liittyy, niin tämä huone ja aave, joka ilmeisesti olen. Olen kahminut toisten haaveita ja niistä syntyneellä katkeruudella suojaan sisimmäisen.

Ryijy kutsuu minut sisäänsä, enkä mahda estää sitä, liian kova estettäväksi. Painun syvälle pehmeään ja lämpöiseen peitteeseen ja ennen kun huomaankaan, olen sienimetsässä. Metsä on rauhallinen ja sykkii rauhallisesti, kuin nukkuvan karhun sydän. Metsä on ottanut minusta herkeämättömän otteen, jossa hillittömyyden siivet räpsähtävät auki, kuin moni tuhatpäinen perhoslauma.

Seuraan perhosen tietä aavalle merelle aina niin pitkälle, kunnes horisontti taittuu horisonttiin. Armoton laakeus ansaitsee kunnioitukseni ja niin ajatuksen lento rikkoo harmonian. Vaikka kuinka suunnistaisi virtauksen viivojen mukaisesti, niin huomaa ajelehtivansa tervakannussa.

Mitä jätinkään matkalle muistuttamaan itsestäni, olkoon ajan patina muuttuva ja virtauksessa huuhtoutuva. Olkoon tynnyriin huutavat tynnyreissä, kampaajat kampaamoissa, ainakin näin vielä toistaiseksi. On kuitenkin palattava lähtöruutuun muuttuvaa perhosen tietä pitkin, jotta säilyttäisin hiukan pidempään perinnön. Luomakunnassamme on toiveita olla muistettu siltä kantilta, minkä muurien sisälle olemme rakentaneet omat portimme. Joillakin käy tuuri säilyttää oma kuva raameissa hieman pidempään, kuin toisilla. He viestivät ja vaikuttavat vielä kuolemansa jälkeenkin, kuin olisivat aaveita. He ovat voimia, jotka työntävät ja vetävät, riepottelevat aikaansa noudattavia.

On palattava alkuun, mutta hommat menevät monimutkaisiksi, kun identiteetin palikat haihtuvat ykseydessä. Ykseys vie merkitykset, ikään kuin kuorisi sipulia kerros kerrokselta. Ykseys on tila kerroksien alla, jonka kautta avautuu portti alkuperäiseen. Eikä se ole sitä, mitä kuvittelin, tai mitä sanottiin. Se on sanattoman mykistävä tila ennen muuta. 

Viimein ryijy hellittää otteensa ja olen jälleen merkillisessä huoneessa ja kaikki on ennallaan. Aivan kuin aika ei olisi ylettänyt työntää lonkeroitaan tähän paikkaan. Aivan, kun en missään olisi käynytkään, mutta muistan matkani sienimetsään.