Kriisiytynyt kello ja painovoiman luuhistuttama todellisuus.
Päivä ennen kellonkilinää, ennen armotonta ja suunnatonta säntäilyä. Ennen ensimmäistä hengenvetoa tanssittiin vihertävillä pelloilla. Ennen enteiden kivireet olivat hyödyttömiä, ja polut tallaamattomia.
Voimista paino kouluttaa ajan kulkemaan omalla painollaan. Näin aika antaa paikan painolle, siis aika painavan paikan.
Todellisuuden ilmentyminä punoudumme kerroksiin, joita peramme tulkintamme mukaisesti. Niinpä aamut voivat tuoksua kahvilta, aurinko karistaa unet silmistä ja tunnit tuntua riittämättömiltä. Painamme sumua putkeen omalla painolla, siis automaation sanelemana.
Paikkoja, jonne elämä kiteytyy kimpuiksi, kuin ruusut, siellä on merkitysten sulatusuuni. Toisistaan täysin poikkeavat alkavatkin näyttää yhdenmukaisilta ja hetkessä eroa ei huomaakaan.
Luomamme tarkoitukset ohjaa meidät uomiin, jossa kuljemme sovituin normein. Noudatamme omia käsityksiämme suuntamerkkeinä ja uskomme osuvamme oikeaan. Ehkä osumme, mutta se on merkityksen ulkopuolella oleva seikka.
Ylistämämme seikkojen seikat syövät huomisen leipämme, joka tekee tilaa stressille, mutta pitää kynnet ja tukan lyhyinä. Näin yltäkylläisyydessä lionneina kriisiydymme omiin tavoitteisiin ja toimitamme paniikkia.
Hiki otsalla aikamme henki tuottaa neurooseja keksintöjen lomassa. Todellisuudella leikitellään mielen kustannuksella ja sen huomaa seinääntuijotuskilpailulla. Käytännössä voin katsoa tiiliseinän läpi, jos tiedän mitä sen takana on, mutta en voi olla täysin varma. Mieli on kuvitelmaa, joten en voi olla varma tiiliseinän olemassaolosta, ennen kun sitä testaan. Mutta, mitä se sitten todistaa?
Ehkä maailma on totta, vaikka sille ei löydettäisi pohjaa. Pohjaa tai ei, ainakin havaintomme antaa meidän pitää maailmaa totena ja sen on riitettävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti