Katse

Hepo viitoittaa reitin tiestään, taivalletusta tarinan kielestään. Sen pointin helppo poni pomppii pallomeren aalloissa. Aikaan on helppo saada kupliva ilma väreilemään energiakentässä. Vaikkei kenttää tavalla voi väistää, sillä se virtaa jatkuvasti sisältämme lävitse. Se virtaa verenä suonissa pakonomaisena pakotettuna tekemään tehtäväänsä. Tarkoitus tavalle annettu tavalta valta kannettavana ulos ilmaan. 

Siemen keväästä kesään kerkeävät kukat purjehtia kukkimaan. Siivellinen räpäyttää muistonsa takaisin puistoon.

Penkillä odottava aika odottaa seuraavaa tulevaa, tuleva tulevaa odottaa. Olennainen olematonta kaipaa, kaipuu kurkkua kuristaa, kurki joutsenlammen itselleen julistaa. 

Tuutulaulun tahdistin tahdittaa tahdittoman sydämmen paikoilleen. Pakoileva olemus kohdistaa peilinä katseesta toiseen, toisen peilistä itse peiliin. 

Uneni

Uneni arvoitusten labyrintti. Availen ovia tietämättä, että mitä niiden takana on. Avautuu uusia Maailmoja josta en tietä mitään, ja olen mennyt aina kauemmaksi lähtöpisteestä, kadottaakseni jotain itsestäni. Kuitenkin matkalla on tarttunut peikkoja mukaan, mutta  mitä peikkoja, niin ilmenevät ne vasta myöhemmissä näytöksissä.

Ne kaukaiset Maat, merien taivaat huuhtelevat mielen uuteen kohtalon kohtaamiseen. Ne Pienet yksiyiskohdat paikoittanin koituvat todellisuuden ilmentymiksi, vaikka niillä ei ole sen suurempaa merkitystä.

Kujajuoksut kaikkineensa ovat horjuttamassa henkistä mielen rauhaa, kun ei tiedä matkan määränpäätä, eikä edes aloitus preesenssiä.

Sivuseikat väreilevät fyysiseen Maailmaan niin voimakkaasti, että aika ajoin on antauduttava voimakkaalle pelolle. 

Sen pelon myötä voi ymmärtää, etten taaskaan saanut otetta havittelemastani. Kun kuvitteli saavansa kiinni, niin hetki hetkessä huomaa hamuilun pakenevan yhtä kauas kaukaisuuteen aikaisemmasta. 

Joka kerta sielä käyn, mutta joka kerralla muisti ei pelaa, koska tietoisuus jostain käsittämättömästä on liian suuri taakka. 
Siellä on harhaan johtavia viitteitä. Ja jos niitä alkaa liian innokaasti seurata, niin huomaa kompastuvansa omiin lakseisiinsa. 

Eikä siellä tunneta fyysisä rajoitteita, ei samankaltaisuuden lakeja, ei tämän Maailman mekaniikka, eikä loogisuuden realiteettiä.

Siksikö se on niin absoluuttisen kiehtovaa rajattomuuden tunnetta, että nämä merkit loppuvat kesken sitä selittäessäni. 

Milloin olen lentokoneesta hyppimässä. Milloin mereen pohjaa siintämässä. Milloin tornin nokaan kiipeämässä. Milloin avaruuden aukkoihin kiitämässä. Milloin missäkin olen, niin on jossain olatava.

Tietääkö tietään

Tietämättömyys on ansa, tietoisuus siitä on rasittava taakka ajatuksissa. Siispä toistuu sukupolveltlta toiselle erheet eri muodossa. Mutta, miksi tietämätön tästä kertoo?

Toistan vain entropian määräämätöntä ja ankaraa lakia, jolle olen alentuva ymmärtämään ymmärtämätöntä entropiaa.
Enemmän tai vähemmän olen osa entropiaa, joten voisin naiivisti ajatella ymmärtäväni jotain asiasta, mutta kuinka väärässä sitten olenkaan, kun julista jotain todeksi?

Julistaessani totuutta elementeistä, olen joutunut kauemmaksi asian ytimestä. Hyvin perustelemalla voisin saada kannatusta mille tahansa aiheelle, mutta koska voisin olla täysin varma toiseudesta?

Jos en itselleni pysty todistamaan tai vakuuttamaan elämän metafyysistä olemassa oloa, niin onko sitä olemassa?

Vastausta kysymyksiin on usein suppea, vaikeasti ymmärettävä tai niin pitkästi ja kuivasti selitetty, ettei kukaan jaksa sitä lukea.

Nämä ovat logiikkaa käyttäen sellaisia kysymyksiä, että joudun käyttämään suuren osan elämästäni näiden pohtimiseen. Siitäkin huolimatta, etten tulisi hamaan loppuun asti ymmärtämään itselle esitettyjä kysymyksiä, niin saan kuitenkin valtavan hedonististsa nautinnon. 

Voisi vain jatkaa kysymyksien esittämistä, koska se näyttää olevan tietämättömän tarkoitus.