Laskea leikkiä

 Patologi.

Hyvä on, sukelletaan. Kenen kanssa puhun?

Ei sillä niin merkitystä, kunhan puhut ja tunnet yhteyden. Se on kaikki kaikessa nyt ja tulevaisuudessa. Sanoilla ei ole merkitystä sen enempää, kuin olemassaolollakaan, ei ennen, kun sellaisen luomme. 

Nyt siis luomme merkitystä, tai yhteyttä johonkin.

Niin tämä toimii. Osoittelemme samaan suuntaan ja luomme samankaltaisuuksia ympärillemme, jotta ymmärtäisimme toisiamme. Tämän jälkeen tutustumme, siis alamme käyttämään samoja termejä ja liikkeitä. Viimeisessä muodossa muokkaamme näkymää ja käsityksiämme yhteisistä säännöistä.

Sääntömme luo itse itseään, se on sääntö. Joten ensimmäinen sääntö on toistaa sääntöä, joka toistaa sääntöä. Niinkö tämä toimii?

Ensimmäisen säännön luotuaan,  välttämättömyydestä tulee itseään ruokkiva pakko, joka sanelee ehdot.

Hivelevä ajatus, mutta voiko tätä purkaa?

Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä mahdotonta ilman samankaltaista sääntö per periaatetta. Mallit noudattavat usein samankaltaisuuksia, niin kuin peruskallion muodot seuraavat toisiaan.

Maailma on yhdenmukainen ennen muutoksen voimaa, ja muuttujat synnyttävät arkkivihollisia.

Liikumme samalla kentällä kuin kaikki muutkin ja käytämme samoja linkkejä. Tässä tapauksessa onkin kyse nyanssien hieromisesta. Samalla tavalla kuin puuseppä vuolisi puunrungosta esille kanootin.

Vaikka seppä ei koskaan käyttäisi kanoottia, mutta sen tekeminen luonnistuu kuin itsestään, silloin se on tehtävä. Vasta tehtävään heittäytyneenä saattaa kohdata perimmäisen aatteen. 

Puheidemme lomassa näin illan suussa aterioimme ja nostamme kirurginveitset esiin ja vannomme valamme. Niin on tapa ja sääntöjä on suhteessa noudatettava.

Voimme vihdoin avata ja kääntää ajatusta patologin silmin ja tehdä diagnoosianalyysi-päätelmän.

Takanamme on korvamerkittyjä päiviä ja siitä syystä korvat hehkuvat punasina. Sekä kantapään kautta oppiminen on kannattamatonta kanta-askeltaa. Vaikka laskisinkin leikkiä, niin kannattavaa on leikkiä paljon ja laskea.

Toimituksessa ilmenee jälleen puutteita. Tästä koituu ajatusarestia siihen saakka, kunnes muodolliset riitelyt ovat ohitse. Muodollisuuksilla on aika ajoin tapana mennä henkilökohtaisuuksiin ja siksi dominorata kaatuu ennenaikaisesti. 

Biopeili

 Kärrynpyörä.

Yhteys katki. Maston antenni joutui kokemaan ennennäkemättömän myrskytuulen. Sen seurauksena olemme menettäneet monien identiteetin, sekä kontrolloinnin. 

Olemme keränneet ainekset rovioon, jotta voimme lähettää savumerkkejä tilanteen vakavuudesta. Emme ole täysin varmoja tunnistetaanko merkkimme, mutta huomio taitaa olla ensisijaista. 

Aika ei ole puolellamme, mikäli näin suuri joukko herää samasta unesta asumaan aikaan tuntematta itseään, mikä olisi lopputulos? 

On tyystin mahdotonta ennustaa, kun shamaanin rumpu soi tasaisella tahdilla repeämään. Kun kyky kommunikoida, tai koko käsitys kuulemasta pelkästään hämmentää, mitä meistä jää? 

Edelleen työnnämme kuormaa rystyset valkoisina ja kenties mietimme, kuka olisi seuraava. Kuka ottaa vastaan sen, mitä itse ei jaksa kantaa. 

Elämä on olemusta, mutta vasta heräneelle olettamusta syvimmästä itsestään. Niin kuin itsestäänselvyys antaa ymmärtää, mutta ei  ymmärrä antaa. Sukkelasti sujahdamme jonnekkin muualle, jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa saamme pelata omilla säännöillä. Niin pitkään, kun pelaaminen sujuu, ei ole hädän päivää ja näemme syy-seuraussuhteet. 

Yhtenä aamuna aurinko ei nousekaan ja huomaa suorittavansa rubikinkuutiota, jossa jokaisen sivu on saman värinen. Kyseessä on mahdoton tehtävä, jota yrittää ratkaista värikynillä, mutta sekään ei tyydytä. 

Sisäiset hetket tuntee voimakkaasti, jotka sitten leimataan vesileimalla hyväksytyksi, kuitenkaan hyväksyntää saamatta. Leima sieltä, leima täältä, tällainenko olen kun sanotaan, vaiko biopeilinä tuntemuksiamme peilaamme? 

Kapeaa polkua pitkin askeltaessamme saavumme jälleen arpajaisiin yksi kerrallaan. Seuraamme, tarkastelemme ja yritämme sopeutua ja löytää sopivan uoman. Uomaansa löytämättömät painetaan railoon, tai tehdään heidän luistaan silta varkaiden menestykseen. 

On helppoa unohtaa inhimillisyys, kun ihanteenamme on paradoksaalinen täydellisyys. Täydellisyyden mittareina käytössämme symmetrisyys, yhdenmukaisuus ja alati muuttuvat prosentit, että luvut. Näitä seuraten tukka kierossa oletusarvomme käsityksestämme supistuu. 

Täydellisyyden valon huurteessa imppaamme negaatiota kuin pesusienet. Tässä humussa tulee sotkeneeksi liitutaulun yhteisiä sääntöjä, joiden eteen on nähty paljon vaivaa. Pätevin sanonta kuuluu, että kansan muisti on hyvä, mutta lyhyt. 

Jos me todella valitsemme täydellisyyden hyvän ja toimivan sijasta, joudumme luopumaan itsestämme. Jos me vaadimme kaiken, emme saa lopulta mitään, ja kajoamme varkauteen. 

Ristiriita

 Ristiriita.

Kirkko ja kaupunki, kurkku karheana sumu hälvenee aamun tieltä. Eilinen otti veronsa, niin kuin aina ennenkin, mutta nyt sen vain huomaan rähmäiset silmät avattuani. Edelleen olen itseni, en ainakaan vielä ole muuntautunut toiseksi olennoksi, en vaikka pökerryttävät unet antavat siihen viitteitä. Tarkistan vielä kämmeneni, ne joilla on raastettu peltoa ja hankittu vaatimaton elanto. On vain tarkoitus elää, eikä sen enempää ole aikaa käyttää sen pohtimiseen, sitä on pidetty ajan haaskauksena.

Haaskausta, voisinko paremmin kuvata edessäni näkyvää luontoa, joka on valinnut järjestyksen omakseen. Sekä luonnon vaatimattomuus ottaa jokainen isku vastaan ja jälleen järjestäytyä, ikään kuin universaalina kryptisenä totuutena tietämättä sitä itsekään.

Tietääksemme aamunkoin, meidän on se nähtävä, muuten pimeys olisi tiedostamatonta unta. Niin myös ulos puhallettu ilma jäisi vaille merkitystä, kuin vajaavainen ahdistus. Mikä pettymys siitä syntyy, kun ei onnistu saavuttamaan täydellisyyttä, niin kuin siinä kirkkaassa unessa. 

Kun nöyryys ja vaatimattumuuskaan eivät antaneet avaimia edes keskinkertaiseen havainointiin. Vieressäni sokea mies kuvaa tarkkanäköisemmin maailmaa, mitä moni näkevä. Tämän on oltava kaikkeuden ivaa, niin sen on oltava, selitykset kertoneen mitä tahansa.

Jälleen uuteen aamuun nousen, selkä yhä syvemmin notkistunut painovoiman pakottamana. Kierros kierrokselta maailma pyörähtää ja tunnen sen pyörryttävän vaikutuksen ja olevani yhä hölmömpi. Päivä päivältä kauempana nuoruuden suoraa selvänäköisyyttä.

Ajan kuluttamissa pinttymissä sotkemme ja sotkeudumme. Sokea mies huomauttaa. Jos ei tiedä minne astua, ei ole syytä astua. Tälläiset neuvot eivät varmaa kulkijaa paljoakaan hetkauta, ei varsinkaan sokealta mieheltä.

Varmuuden vuoksi sokea mies tiesi laittaa takintaskuuni muistilappusen, joka matkasi kanssani kolme korttelia miettiessäni askelmaa. Niinpä kotiin päästyäni tarkistin taskuni ja löysin kertaalleen taitetun pienen lapun.

 Siinä luki: Varmuus on tapa olla tietämätön ja varmuus on olla samaa mieltä siinä pelossa, että jää yksin.

Sitäkö me toistamme toisellemme, siis sanomattomia ohjenuoria, jotka kaikuvat jossain syvällä mielen uumenissa?

Jossain on oltava jokin järki, vaikka pakkotoistomaisesti sanomme sen olevan teoreetista. Nauramme toiseudelle, koska teoreetikkomme teoriat narauttelevat ovien saranoita.

Ketä voisimme syyttää, kun tehtaiden piipuista purppuaa individualiasmin löyhkä ja samalla olemme kollektiivisesti samaa mieltä. Syylliset on tuotava esiin, niinpä sokea mies tuodaan oikeuden eteen silminäkijäksi. Nyrkkiä pöytään, haluamme päätä pölkylle, haluamme verta, haluamme oikeutta.

Hyvyyden kuvasto ei tarjoa mielenkiintoa, se näyttää tyhjältä tylsältä valkoisella arkilta. Näin, kun vastassa asettuu paholaisen kuvasto, josta olemme päättäneet tehdä hyvyyttä. Teemme paholaiselle töitä, mutta älä sano sitä ääneen, sillä muutoin sanaton sopimus raukeaa.

Sokea mies muistuttaa auton ratin takaa, että ei tarina ole tärkein, vaan se tunne jota se välittää. Heittäydyn taivaan alle selälleni ja alan seuraamaan kiinalaista kuujäniksen juoksua.