Pulloposti

Pulloposti käy matkaansa halki meren myrskyt ja tyrskyt. 

Kalastajan aamu sarastaa, se kutsuu merenkäyntiin, se kutsuu kalastamaan. Sataman kosteassa aamussa tuoksuu kostea, hieman rommin ja kalan katkuinen sekoitus. Vielä rauhaisa meri esittää tyyntä ja vaaratonta puolta itsesään. Muutamia huutoja kuuluu sieltä täältä. Huhuillaan toisille mistä tänään tärppää ja laitetaan pyöreään pöytään panokset, kuka saa iltaan mennessä parhaan saaliin.

Sataman valot sammuvat ja kalastaja kaivaa pitkästä kalastajatakin povitaskusta mustan piipun. Karistaa vanhoja tuhkia pois pesästä ja täyttää kuivalla heinällä pesän ja sytyttää. Hieman horjuen, mutta varmalla askeleella ottaa suunnaksi aluksensa. Näin neljänkymmenenkahden vuoden jälkeen on oppinut tuntemaan maan jalkojen alla ja melkein vielä paremmin meren monimuotoisen muodottomuuden. Se kutsuu jokaista tässä satamassa, intohimo kohti valtavaa voimaa saa edelleen monen housut pyörimään jaloissa, kun köydet irroitetaan laiturista. 

Rutiinit ja rituaalit ovat tehty, niin kuin aina ennenkin. Mikään ei pitele, päätä ei purista, mikään velvollisuus ei yletä kuristamaan vapaata merenkävijää. Varmat otteet näkyvät kalastajalla, jos joku olisi näkemässä. Jokainen ele on harkittu, varma ja määrätietoinen. Ei ole epäilystäkään, kuka tulee viemään pyöreän pöydän potin tänään. 

Virrassa olevat liikkeet kertovat viestejä, niistä on otettava suunta, jotta tietää missä lasketaan verkot ja mihin suntaan käännetään ruoria. Veden pinnassa oleva jännitys heijastuu auringon valossa, sitä täytyy kuunnella ja hengittää samaan rytmiin. Saavutamme optimaalisen hetken, pitkä puhallus ulos, niin  lasketaan verkot alas. Sitten odotellaan vihjettä, kalan kuiskaus, tai Ahdin käsky. 

Verkot lipuvat aluksen perässä hieroen veden pintaa, mutta kala ei kuiskaakaan tänään, on niin hiljaista. Tuoksuu myrskyn alulta, vai onko Ahdin käsky tänään jättää saalis mitättömäksi? Ken sitä tietää, on nostettava verkot, aavistusta on kuunneltava. Lipuvat verkot nousevat nätisti vinssin avustuksella alukseen. Saaliina muutama hassu sintti, saapas, tekarit ja pulloposti.

Kuinkahan käy, mahtaako tällä saalilla saada pyöreänpöydän potin viedä tänään kotiin? Kalastaja avaa pullopostin, vetää hapertuneen paperin palan ulos pullosta. Asettaa pyöreät silmälasit silmilleen ja alkaa lukemaan pienellä präntillä kirjoitettua tekstiä. Kalastajan kasvot kylmenevät, kuin olisi jotain merkittävää tajunnut. 

Hiljaisen ajatuksen sivittämänä kalastaja kääntää kurssi takaisin satamaa. Se mitä selkänsä taakse jää, on laineet pyyhkinyt niiden ylitse, siitä syystä silmäkulmat kostuvat. Pisaroista valtameret syntyvät, niiden yllä vieritämme hitaasti lipuvaa laivaamme. Potkurin surinassa satamatornit toivottavat tervetulleeksi, niin kuin aina ennenkin. 

Laiva kiinni satamaan, mitään puhuvina kasvoina sikari asetetaan tottumuksesta povitaskuun. Kalastajan askeleet hakevat tuttua reittiä kohti pyöreää pöytää, mutta ei, pää sanoo tänään toisin. Kalastaja ohittaa varmoin askelin tutun ja turvallisen. Satama ei enää sykikään samalla sykkeellä ja kalastajan selkä loittonee illan hämärään. Hän on kuin kala, joka läpäisee tiheän verkon ja jättää toverinsa verkkoon sätkimään. 

Seuraavana aamuna pyöreästä pöydästä puuttuu yksi jäsen, mutta panokset asetetaan tavan mukaisesti, niin kuin ennenkin. Yksi laiva jää odottamaan matkaansa aaltojen yllä. Sataman tornit tönöttövät järkkymättömänä, tuuli laulaa tornien välistä omaa lauluaan. 

Mielikone

 Taas tänä aamuna ottaa päähän, laiskottaa, potuttaa. Taasko kaikki pitää aloittaa alusta? Monotoninen työ saa päivät muistuttamaan toisiaan. Vaikka sää ympärillä muuttuu ja ympäristö myös, mutta muuten kaikki on samaa. Jos täällä ei ole mitään tarkoitusta, jokainen on vain halunnut kuvitella itselleen ja yhteisölleen sellaisen. Tarkoitusten kautta ohjailemme, määräilemme oikeaa ja väärää suuntaa. 

Puhtaimmillaan mitään tälläistä ei ole olemassa. On vain pohjaton mieli, joka kaipaa vastauksia loputtomuudesta. On mieli, joka rakentaa merkityksiä pysyäkseen kasassa. Se mieli, tämä mieli haluaa ja hamuaa dopamiinia, karkkia, nopeita välähdyksiä.

Taajuus versumin laidalla sykkii määrittämätöntä aikaa, ennen ja jälkeen luomiskertomusta. Onko mitään syytä olla huolissaan, mikäli uskoo tapahtumia olevan loputtomasti? Meidän toimintamme kuitenkin korvataan, vain yksilöllinen kokemus saattaa erottaa paikan ja ajan toisistaan. Kvantiivisesti olemme korvaamatonta energiaa ja sovimme mielikuvitukselliseen järjestykseen.

Ajatus siitä, että täytyisi jättäytyä yhteisestä hyvästä pois sen takia, että olemme korvattavissa on todellisuuden väheksymistä. Tarjoamme siis näin kasvualustaa todellisuuden vääristymille. Siispä sinne minne vääristymiä leivotaan, sinne asiayhteys toisistaan erotetaan. Erotetut yhteydet ovat yhtä kuin huono yhteys ympäristöön ja ajan sykkeeseen.

Kun pyrkii pois tarkoituksesta, se luo itsessään tarkoitusta tarkoituksettomuuden etsimiseen. Etsiessämme olemme merkityksen luoja, olemme itsemme luoja. Niinpä suurten merkityskeskittymät ovat lopulta tyhjiä lupauksia. Lupaus on ajatuksellinen prosessi toteuttaa tulevaisuudessa jokin tapahtuma, siis abstraktinen käsitys maailmasta lineaarisena jatkumona. Aivan kuin olisimme suljetussa tilassa, jossa on kuitenkin rajattomasti porsaanreikiä läpäistä nykyhetki. 

Ajatuksellisesti olemme menneisyyden ja tulevaisuuden paineen välissä, niinpä uskomukset nykyisyydestä määräytyvät näiden kahden tekijän summasta. Nykyisyys muodostuu tulevaisuuden haaveista ja tavoitteista toimia ennennäkemättömästi. Menneisyys antaa raamit toiminnalle ja rajoittaa uskomuksilla toimintaa. 

Tulkintamme koostuu yhteyksistä ja luoduista verkostoista, näistä verkostoista löytyy toivomme ja tarpeemme puolustaa yhteyksiä. Toiveiden ja tarpeiden verkostoon murtautujat saavat meissä inhimillisiä reaktoita aikaan, kuten kyseenalaistamaan vastakkaisen puolen intressit. Onko siis inhimillistä edes ajatella mahdottomia tulevaisuuden skenaarioita menneisyyden kahleissa?

Muuttamalla ja manipuloimalla menneisyyttä, mahdollisuutemme kasvavat potentiaalisesti vaihtoehtoiseen näkymään. Näin tekemällä katkaisemme ikään kuin kissalta hännän ja horjutamme nykyhetkeä, tasapainomme järkkyy, jos uskomme sellaisen nyt olevan. Jatkuva muutos aiheuttaa jo muutenkin epävarmuutta nykyhetkessä, joten suunnitelmallinen ja puolueellinen manipulointi vaarantaa ajatukset vaihtoehdottomuuteen. 

Mitä voimme, kun monimutkaisuus haastaa ennalta-arvaamattomilla kysymyksillä, eikä ole työkaluja käsitellä nykyhetkeä? Kun ennen hyvin toiminut kysymys ei vastaakaan toimivasti vastaukseen. Kun kysymys jää leijumaan tarpeettomana, toimimattomana mielen kiertoradalle. Jääkö vaihtoehdoksi siis vääjäämätön tulevaisuus yhdistää mieli koneeseen, jotta yhä haastavampiin kysymyksiin voidaan saada tyydyttävä vastaus?