Puutarhuri

Unohdettu hiljaisuuden kieli ulvoo uinuvien metsien yllä. Kadonneet etsivät valoa pimeyteen ja valon löytäneet kivitetään. Sääli vapauttasi jonka olet ansainnut, niin ylpeys korottaa sinut kuninkaaksi. 

Aikamme on poikkeus, niin kuin edeltävät, mikä siis on poikkeus? 

Viisaus ei suojaa typeryydeltä, näinhän historia opettaa, siis mikä viisaus meitä nyt ohjaa? 

Kenen on valta ja kunnia päättää käytetystä ajastamme?

Mielettömyyden puutarhat notkuvat hedelmää, sekä kattaus on laitettu viimeistä piirtoa myöten houkuttelevaksi. Olisihan se typerää jättää tilaisuus käyttämättä, kun kerran ilmaiseksi saa vatsan täyteen. Kuka jättäisi menemättä vuosisadan bileisiin, paitsi itse puutarhurit, joiden on tietenkin huolehdittava puutarhastaan.

Onhan meillä valta valita, valita valtamme, niin olemme päättäneet asemastamme valittaa. Valitsemme omasta näkökulmasta parhaat, vain todetaksemme hedelmän olevan mätä. Ei se kuitenkaan estä sitä loppuun syömästä, sillä tiedämme tarjolla olevan pahempaakin.

 

Karvas pettymys suolletaan puutarhurille ja tarhuri tarjoaa suloista ratkaisun ongelmaasi, mutta ennenpitkään huomaat vatsasi olevan todella kipeä. Tunnet itsesi kuiviin puristetuksi appelsiiniksi ja kuvittelet kuuluvasi kompostiin muiden jätteiden seuraksi. 

Elämän pieni kiertokulku on valmis, puutarhuri on tyytyväinen lannoituksesta, sekä puiden juuret vain syvenevät. Uskomme tarvitsevan tarhurin rakentamaa ekosysteemiä ja näin kumarramme, sekä paljastamme itsestämme kaiken.

Lukemattomat

Umpikuja. Yksi kuvitelma sinisen taivaan alla, on olla ja siksi olen tässä. Jossain tuolla on huominen, niin uskon yön peittelevän tulevan huomisen. Jossain tuolla on paljon puhutut puheet, ideat ja haaveet, siksi olen tässä. Jossain tuolla on mennyt maailma, suru ja haikeus toisilleen tuntemattomana. Jossain tuolla kaksi tuntematonta kohtaa ja tuntee tuntemattoman. 

Kuvitellen umpipähkään kuumat hiilet käsissä, taivas ei pudonnut ja seison tiukasti maankamaralla. Kuvitelman voima on nielaiseva, kuin valaan kita ja maata järisyttävä uutinen. 

Mikä on osakseni totta...

Totta on fiktio, lampaiksi pukeutuneet sudet, väärinpäin lentävät linnut, sekä hymyyn kätketty viha. Sekä lukemattomat päivät, jotka eivät koskaan sarasta, vaan jäävät lukemattomaksi kirjahyllyyn.

Tuolla julistavat viisauttaan vailla todeksi elettyä elämää, elämättömät jeesustelevat uskottavasti, jopa niin että itsekin uskovat.

 

Siis kuka onneton uskoo onneen, jos ei tunnista kärsimystään. Niinpä onnensa ansainnut tietää kuinka helvetinliekit korventaa ja puristaa sielua kasaan. Onko onnettomalla järkeä pätevämpää syytä uhrata tulevaisuus, vain koska mahdollisuus luo tilanteen?

Maailma on yhtä ivaa, mutta onneksemme se jakaantuu tasaisesti, sitä saa maistaa rikas, ruma, köyhä ja kaunis. Olkoon siis iva meidän yhteinen onnemme.

 

Runoilijat, maalarit ja filosofit

Minne ovat kadonneet runoilijat...

Missä ovat taivaanrannan maalarit...

Vieläkö käydään filosofisia keskustelija...

On meille tarjottu brutalismia silmät ja suut täyteen, olkaamme siis tyytyväisiä kuivasta leivän kannikasta jonka saatte. Olkaa tyytyväisiä arvottomuudesta, jonka lähimmäinen kernaasti jakaa. Sekä pitäkää kaikin voimin kiinni vihastanne, minkä vastustajanne teissä aiheuttaa. 

Onko tämä kaunista? 

Ihan tosissaan saa miettiä sanomisiaan ja että uskallanko sanoa tätä, kun kaikki otetaan kirjaimellisesti. Sanon kuitenkin, kun kauneus on katsojan silmässä, mutta jos sitä kauneutta ei löydy, niin onhan sitä tutkittava. Ehkä kauneus löytyy silmän takaa! 

Onko kaunista tehdä kuolemaa juoden myrkkyä ja uskotella itselleen tarvitsevansa sitä, tai muuten luulee kuolevansa? Uskomukset ovat pii:tä ja faktat kalliota jatka tunnistetaan, mutta ei piitata. 

Meillä on oikeudet ja sitten meillä on oikeudet, mutta kuolevaisilla vain velvollisuudet ja vain velvollisuudet. Ensiksi kuoli jumalat ja sitten julistettiin jumala kuolleeksi, oli siis heilläkin vain velvollisuudet. 

On sanottu, että vaatimattomuus kaunistaa, niin missä on kauneus kun vaadimme ja vaatimalla vaadimme. Vetoamme oikeuksiin saadaksemme hyvän, ja hyvyyttä korostaen perustelemme ansaitsemamme oikeudet. 

11

 Minä...

Olen henki, hengitän. 

Olen, en kukaan, vain olen.

Olen hahmo, hahmotelma käsityksiä. 

Näkymä

Katsokaa, kuinka muurit murtuvat ja vuorikukat puhkeavat sammaleen alta. 

Katsokaa, kuinka vesi virtaa solassa ja kuiskuttaa lorujaan. 

Katsokaa, vain katsokaa näkymää, niin huomaatte.

Riekaleinen sielu

 Kun on liian tyytyväinen, onko kyse siis väliinpitämättömyydestä, vai itsensä kanssa sopusointuun pääsemisestä? Vai kenties jostain aivan muusta? Onko kenties pyrittävä tilaan, jossa harmonia kumartaa syvään?

On viisautta ymmärtää itseään, tämän pitäisi olla ilmiselvää, niin kuin on hengitettävä ilma, tai auringon valo. Pyrimmekö korkeampaan ja ylevään totuuteen omalla, vai muiden kustannuksella? Kuinka tärkeää on olla oikeassa ja omaksua mielipiteitä saavuttaakseen voitto? Kenelle siis annamme mielipiteen vapauden vapautuaksemme itse vastuusta?

Se mihin tukeudumme heikkouden hetkellä on kertova ihmisestä enemmän, kuin voiton remakassa. Sanotaan, että on voittavan huuma sokaiseva ja järkeä horjuttava voima, mikäli on tunteensa itsestään ulkoistanut. 

Itsestään etääntynyt syyttää mieli hyvin toisia ja näin syleilee vihamielisyyttään, kuin rakasta lastaan. Antaa vihan riehua ja saattaa itsensä tyytyväisyyteen hetken vallan tunteestaan. Näin tyhjenee ihminen ja riekaleinen sielu käpertyy hapettomaan pimeään avaruuteen ilman suuntaa.

Tarvitsemme tilaa liikkuaksemme, ilmaa hengittääksemme, sekä ilmatilaa ajatuksille. Valoa eteenpäin menemiselle ja kasvamiselle. Niinpä niin usein vapauden eteen asetamme suurimman esteen, siis itsemme. 

Sanotaan, että sitten kuin on hyväksynyt kuoleman, on mahdollista elää hyvää elämää. Ja, kun päästää kaarnaveneen menemään laineiden mukana niin, ettei hampaita kiristä, niin saa vapauden. Kun päästää irti mielen pakotteista ja sen luomista rajoitteista, voi tuntea syvää tyydytystä.

Kiire

 Minne on niin valtava kiire? 

Aamu valkenee, kun se valkenee, mikäli se on valjetakseen. Niin myös ilta hämärtyy ja peittää valon itseensä. Mutta, minne kiirehtiä? Eikö järjestys vallitse tässä ja vain tässä? Voiko huominen antaa minulle jotain mitä minulla ei vielä ole? Entä eilinen, onko sille mitään mitä minulla ei ole? 

Pakkomielle, kiire hävittää ympäristönsä ja inhimillisyyden ympäriltään. Tuho on kiireen polttoainetta, se ruokkii itse itseään. Jos jokin on pakko, se kätkee sisäänsä ahdistusta ja pahoinvointia. 

Kiire on suosittu illuusio, josta ei tahdota päästää irti, sillä ajatellaan menettävämme kontrolli. Kontrollin menettäminen luo käsityksen kaaoksesta ja se taas pitää meitä otteessaan. 

Järjestämme, lokeroimme, pyrimme pitämään kiinni illuusioista niin kovaa kiinni, ettemme enää tunne peilistä katsovaa.

Mihin olemme matkalla? Mikäli ei osata tähän vastata, ei meillä pitäisi olla mihinkään kiire. Emme kai eksyneenä säntäile paikasta toiseen kuluttaen arvokasta energiaa. 

Eksyneen on mahdollista kohdata todellisuus sellaisena kuin se on, se vain on!  

Jos tosi olevainen on, ei se tunne kiirettä, ei mieli pakota toimintaan, ei mieli tunne olevaista. Mieli tekee ja tahtoo, uskottelee  olevaisuuden tyhjänpäiväiseksi toiminnaksi. Siksi mieli rullaa ja ottaa olemattomia asioita esille ja pitää niitä tärkeinä egon sanelemana.

H...