Pinokkionpää puhuu...
Katsoin mustuutta ja hento valo asettaa asioille varjoja. Kirkkaassa valossa merkitykset kiitävät ohitse, eikä ne jaksa herättää mielenkiintoa. Mustuudessa ääriviivat virittää mielikuvituksen laukalle, eikä sille mahda mitään. Samalla tavalla kun ei painovoimalle mahda mitään, ei myöskään voimaa painottomuudessa tunne.
Merkityksellisimmät vaiheet elämässä ovat syntymä ja kuolema. Nämä punoutuvat yhteen toisiinsa tehden kartalle sulkeutuneen ympyrän. Siinä se on, elämä.
Alusta loppuun muistoja, kokemuksia, iloa, surua ja muita eri tunteita tikkurilan värikartan verran. Sitten jonain päivänä ympyrä sulkeutuu ja sen lävitse puhaltaa tuuli muistin tyhjäksi.
Jos menemme varjojen kaupunkiin ja ilmenemismuotonamme onkin mustuus. Se puhutteleva mustuus, joka hätkähdyttää sen kohdalle osuessa. Se ravisuttaa olemusta, sillä olevainen sen tuntee. Se vie maailma rajoille odottamattomiin paikkoihin. Paikkoihin, jossa vain odotetaan tulevaisuuden saapuvan ja jättävän merkin olemassaolostaan.
Niin me teemme. Odotamme tulevaisuuden saapuvan tuolta jostain ennen muuta. Ennen muuta varjokaupunki kulkee rinnallamme yhtä matkaa.
Niin kuin me availemme suuta sanoaksemme, niin mustuus viestii kajon kautta tajuntaan. Huomaamatta huomaa sanovansa asioita, joilla on yhtä paljon pohjaa mitä jalkojen alla on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti