Luomisen tuska

Tuijotan tyhjää ruutua ja yritän keksiä seuraavaa aihetta, mutta aivan turhaan, minne kaikki ideat ovat kadonneet?

Luomisen tuska, ajatus katkos ja ruusupuska?

Tuntuisi aivan typerältä kirjoittaa mitään, mutta silloin kun on vahva tunne, että kyllä se sieltä idea kohta sieltä pintaan nousee, niin ei nousekaan!
Pääni huutaa tyhjyyttä ja narisee aivan kuten rasvaamattomat saranat.
Päässä kolahtaa ja luulin saavani idean, mutta ei, se oli vain kaljapullo minkä olin jättänyt sängyn laidalle.
Kurkotan sängystä katsoakseni lattialta kohoavaa vaatevuorta, kysymys kuuluu, kuka hitto täällä sotkee?
Vielä parempi kysymys on, että kuka täällä siivoaa? 
 Enhän minä toisten sotkuja luutua!

Tuo vaateruori on ilmeisesti ollut tuossa jo pidemmänkin aikaa, sillä se näyttää liikkuvan itsestään.
Saisinkohan jotenkin usutettua sen menemään pesukoneeseen ja vielä niin, että se laittaa pesukoneen päälle.
Pesun jälkeen se kuivattaisi itsensä ja sitten menisi kauniisti viikattuna vaatekaappiin.
Ei pitäisi olla liikaa vaadittu tuolta kasalta, eihän se ole tehnyt muuta kun maannut tuossa lattialla kuukausitolkulla.

Ehkä taas yksi hulluimmista ideoista alkaa kouluttaa vaatekasoja samalla tavalla, mitä muut kouluttaa koiraan. 
Mielestäni käytännön läheinen taito laittaa vaatteet ruotuun, sitäpiaitsi tällä taidolla voitaisi säästää monta parisuhdetta suuremmilta kriisiltä!

Taas yksi syvä huokaus, käännän pääni toiseen suuntaan, mitä silmäni ovat taas todistamassa?

Käppyrä leipä, ketsuppipullo ja vanhaksi mennyt avokaado, mutta ei siinä vielä kaikki, sillä tiskejä on niin paljon, että tiskiharjasta ei ole tietoakaan!
Jahka jaksa nousta sängystä, niin olisi varmaan parasta etsiä tiskiharja, niin saisin taas levollisen mielen.


Onpahan taas aikoihin eletty, alan tarkastelemaan asunnon yleistä kuntoa, voisin sanoa tämän olevan kaoottisen kalkkuna lauman jäljiltä!

Hetkinen?

Kerkesin melkein säikähtää, että kaapin takana olisi ollut kuollut Kalkkunan, mutta ei mitään hätää, sillä sehän on.
Kuinkahan tuo raukka on tuonne kaapin taakse joutunut ja miksi se on minun asunnossa?
Jään tuijottamaan tarkemmin ja huomaan, että ei se mitään kuollut ole, taitaa kalkkunalla olla vain astetta kovempi kanuuna.
Mutta täytyy sanoa, että on Kalkkunalla pokkaa juoda minun viinit ja vielä jäädä minun asuntoon mellastamaa!
Eikö kukaan opeta näille Kalkkunoille mitään käytöstapoja?



Melko perinteinen aamu.
 
 


 
 




 
 

Turre

Oli melko lähellä saada kiinni ajatuksesta, mutta taas se katosi meren syvyyksiin.
 Olen kahlannut merenpohjassa, kyntänyt alitajuntaa ja nyt tunne melko tyhjä kaikista uskomattomista käänteistä.
Kehoni viestii väsymyksestä, jokainen raaja tuntuu painavammalta kuin kivireki, pääkin on yksi Haminan kaupunki.
Nyt päässä sykkii ajatus siitä, että kuinka pitkään olen ollut merenpohjassa, olen ilmeisesti menettänyt ajantajun, ja ilmeisesti jonkin osan itsestäni.
Ilmenee toinen ajatus, että olenko vieläkin merenpohjassa kampailussa omista ajatusmalleista, ajatuksista ja mitkä niistä ovat minun ajatuksiani?
Tuskinpa kukaan muu osaa vastata tähän kysymykseen paremmin kuin minä itse, enkä minä osaa vastata itselle esitettyihin kysymyksiin!
Turhuus on tullut vastaan aivan liian monta kertaa, jopa niin monta, että voisin antaa turhuudelle jo oman nimen, se voisi olla Turre. 
Joka kerta kun tapaan Turren, niin hän ei todellakaan ole mikään positiivinen kaveri, se tulee joka kerta samalla tavalla, siis yllättäen.
Se saattaa kävellä ohitse, ylitse, alitse tai tulla suoraan päin naamaa ja olen aina yhtä varautumaton.
Toisaalta tunnne Turre alkaa pikku hiljaa olemaan niinkin tuttu, että sen kanssa on oppinut elämään, mutta olisi mukavaa jos Turre varoittaisi tulostaan.
Mutta mikä tunteista varoittaa enne tuloaan, ei kovinkaan moni, ei ainakaan ne, mitä minä osaan tunnistaa!

Se mitä kaikkea siellä pohjalla tapahtuu on vaikea sanoilla selittää, mutta yritän kuitenkin.

Harmauden eri sävyt alkavat näyttämään kirjavalta sateenkaarelta jossa ei ole kuin Turren valitsemat värit.
Pitkää ja tasaista asfalttia joka jatkuu silmänkantamattomiin.
Vanhoja lahonneita portaita, mitkä hädin tuskin edes kestävät katsetta, saati niiden päälle astumista. 

Tämän pohjalta kun alkaa uudelleen rakentamaan omia pilvilinnoja, niin ne linnat näyttävät vanhoilta filmeiltä ja Tsernobylin ydinvoimalalta.

Täytyy todeta, että töitä kyllä riittää, mikä on tietenkin hieno asia, ei tarvitse olla tumput suorana työttömänä!
Joudun törmäämään toiseen ongelmaan, mistä aloittaisin ensimmäisenä?
Korjaanko lahonneet portaat jotta pääsisin nuohoamaan piipun, vai lakaisenko vuosien mittaan kertyneet jätteet lattialta?
Valinnan vaikeus ajaa minut toistamaan ne samat virheet, mitä olen tehnyt vuosien mittaan aina uudestaan ja uudestaan.

Pahin vastustaja jonka olen kohdannut ja taistelen jatkuvasti vastaan voittamatta, niin kuinka ollakkaa se on aika.
 Turre tulee taas vastaan, kuinka kerkeän tehdä kaiken työn ennen kuin tiimalasin hiekka on valunut?
En mitenkään kerkeä lakaisemaan sitä heikan määrää joka valuu nopeammin kuin osaan edes kuvitella!

Vaikka pidänkin hiekkakylvystä, mutta kun minun tiimalasin hiekanjyvät ovat nyrkin kokoisia ja teräviä, niin kuin on veitsenterä.
Voi sanoa sen hiekkakylvyn olevan kaikkea muuta, kuin lootuskukan lempeää kosketusta.

Voi Turren Turre, onko mitään tehtävissä, auttaako suola parantamaan haavat jota olen itselleni aiheuttanut?

Auttaako veitsen kääntäminen, jotta vielä näkisin ainoan ja kaiken hengissä pitävän tähden loiston?

Mars mars

Torvien soidessa on matkalla ratsuväki, torvien soidessa paikalle on kirmannut kylän väki.

Uljaasti joukko marssii vaikka läpi harmaimmankin kiven.

Uljaasti kohtaavat pahimmat pelkonsa.

Jos maamme lippu liehuu takaisin rintamalta tultuaan, niin voitto kotiin tuotu, näin nyrkki korkealle kohoaa

Jos musta lippu liehuu takaisin tullessaan, niin tappion sanomaa se viestii, koko kylä suru rinnassaan.

Eivät sotilaat kotikonnuillaan pelkoa näytä, eivät kyyneleitä päästä, eivätkä tunteitaan näytä.

Eivät tatoisi kotiaan jättää, eivät päätään takaisin kääntää, ennen kuin voiton riemu rinnassa roihuaa.

Identiteettikriisi.

Identiteetikriisi, valinta on minun, oletko leijona vai hiiri?

Johtaja vai johdettava?

Antaja vai vastaanottaja?

Vihollinen vai samanpuolinen?

Yksinäinen vai porukassa?

Masentunut vai iloinen?

Mihin pyrin, mitä tavoittelen?


Tiedänkö mitään, vai onko kaikki ajatukseni jonkun toisen?

 Vaikka kaikki ajatukset ovatkin käytetty, niin mikä minua estäisi ottaa hyvät ajatukset haltuun, jos ajattelen niiden hyödyllisyyttä.
Tai kuinka paljon siitä voisi olla minulle ja muille hyötyä käyttää parempaa ajatusta, parenpia ajatuksia minulla on juuri nyt!

Ajattelen maailmankaikkeutta, niin mieleen tulee turhuuksien turhuutta siitä, että olemme mitättömiä parasiittejä.
Vaikka olemmekin maailmankikeuden parasiiteja, niin täytyy muistaa, että jokaisella parasiitilla on myös tehtävä, vaikka se olisi kuinka mitätön.

Olisi varmasti helpompaa elää ilman tietoisuutta itsestään tai maailmasta, tai siitä, että mitä kaikkea täällä maailmassa tapahtuu.

Mutta ilman tietoisuutta emme tuskin olisi koskaa saavuttaneet ihmiskunnassa mitään, toisaalta olisiko sillä ollut mitään seusuaalista merkitystä, ehkä on ehkä ei.

Tietoisuudellamme olemme saavuttaneet paljon pahaa, mutta myös hyvää. Olemme oppineet välittämään ihmiskunnan eloon jäämisestä, mutta unohtaneet sitä myötä ympäröivä maailman.

Turhuutta on ruikuttaa tietoisuudestamme tai kehosta minkä olemme saaneet käyttöön tällä planeetalla, koska ne ovat meidän ainoat! 



Haluanko sitten käyttää ainoa mahdollisuuteni hävittää todellisen minäni huumeilla, fiktiivisillä hahmoilla tai lahkoilla?

En voi tietenkään kieltää sitä, etteikö se minäni voisi löytyä edellä mainituista, mutta väitän, että persoonallisuuteni tulee muutumaan kriitisesti. Muuttuuko se hyvään vai huonoon suunaan, se taas on jokaisen omasta elämän tilanteesta kiinni!



Mistä saan tietää kuka minä olen, pitääkö minun silti hakeutua huumeiden, fiktiivistien hahmojen ja lahkojen pariin saadakseni tietoa itsestäni?

Kun muistamme, että olemme oman elämän herroja ja päätösvalta on meidän omissa käsissämme omasta elämästämme, niin näin olemme jo voiton tiellä.



Minkälaisen haluan nähdä itseni, vai olenko sellainen kun haluan olla?

Katson peiliin ja näen jonkun tuijottavan, on todettava sen olevan minä. Näen virheet kasvoillani, ne virheet ovat tehneet minusta se mikä olen, ja olen tyytyväinen. En anna mielen johteiden vielä hallitsemattomasti niihin ihanne kuviin jota tulee päivittäin vastaan!


Vai olenko sellainen, mitä muut minusta haluavat? 

Katson uudestaan peiliin ja taas joku tuijottaa, mutta ne virheet ovat ajanut minut tekemään tekoja, mitkä ovat johtaneet minut miellyttämään muita enkä tule kokemaan tyytyväisyyttä.
En tule kokemaan tyytyväisyyttä, koska olen tukahduttanut perimmäiset ajatukseni humputuksiin.



Onko se halusta, vai meille syötetyistä rooli malleista muodostunut kuva mieleemme, että mitä haluaisimme olla?

Mitä roolimalleja meilli ikinä onkaan, niin emme kai halua olla tismalleen samanlaisia kuin roolimallimme ovat.
Jossain vaiheessa ajaudumme repimään hiuksia päästi koska emme pysty koskaan olemaan samanlaisia. Hyvä ohje tähän on ottaa ne parhaat ideat ja vielä hyödyntää ne.
Vähentäkää omaa taakkaanen huomisesta ja huomatkaa, että kyllä se sieltä tulee.


Silloin kun tämä kuva mielessä ei kuvaa samaa, mitä tällä hetkellä olen, niin siinä on kriisin tynkää!

Kun alan pyrkimään tiettyyn suuntaan huumeiden, fiktiivistien hahmojen tai lahkojen kautta, niin unohda minäni ja vahvistan minä kuvaani valheeseen!

Nykypäivänä meidän on helppo uppoutua erinäisiin sankareihin ja fiktiivisiin ajatusmalleihin, mitkä sitten juurtuvat syvälle meidän ajatuksiin.

Kaikki me haluamme olla jotain, haluamme olla tärkeitä ja haluttuja, rakastettuja ja kauniita.

Varjo vain

Olenko mitään, jos en tunne mitään.

Jos olisin pelkkä varjo tuulen viemänä, painuisin piiloon aina auringon laskiessa taivaanrannan taa.

Nousisin ennen kellon soittoa, sivelisin höyhenellä kasvojasi ja paijaisin sinut takaisin uneen.

Matkaisin kanssasi maailmanääriin, minne matkasi ikinä johtaakaan, olisin sinun varjosi.

Olisin kanssasi ilot, surut, nousut ja laskut, vaikka et näkisi minua milloin.

Kuulisin kaikki sinun huolet ja murheet, vaikka et niitä ääneen lausuisikaan.

Opastaisin sinut pois vääriltä poluilta, opettaisin sinut menemään kohti auringon nousua.

Että mitä

Olen taas liikkeessä, mutta en oikein tiedä mihin suuntaan menisin.
Viimeiset pari päivää olin jumissa taloissa, missä ei ollut ovia tai ikkunoita.
Pysähdyin katsomaan miltä näyttää nykypäivän meno, muutosta ei sinäänsä ole tapahtunut, mutta huomasin ihmisten olevan poissa tästä maailmasta.
Missä välissä olen tipahtanut tästä kelkasta pois?
Jos joku saa tämän viestin media tyrskyn tyrskyistä, niin toivoisin, että joku voisi kertoa missä olette!
Toivoisin myös kuulevan, että onko tämä mysteeri maailma niin paljon hienompi paikka, että sinne kannattaisi matkustaa?

Onko jollakin tietoa siitä, että kuinka paljon tämä matka tulee maksamaan?
Onko mahdollista saada mielen terveys takaisin, jos en olekkaan tyytyväinen matkaan. 
Onko mahdollisuus saada paluulippua, jos on, niin mistä niitä saa?

Pyrkimys ja määränpää on vielä täällä maailmassa hieman epäselvää, niin onko se siellä toisessa maailmassa jollain tasolla selkeämpää?
Kuulin pikkulinnuilta, että se olisi itsenä pönkittelyä, mainostamista jopa huoraamista, mutta enhän minä tiedä asian laitaa.
Kuulin myös sen, että jotkut hakeutuvat julkisuuteen saadakseen valtaa ja parempia taloudellisia voittoja!

Onko asia sitten näin, en tiedä.