Nimi on vaikein

Voi, kun olisi jotain kaunista sanottavaa. Jotain filosofian ja runouden nektariinia. Jotain ymmärrettävää ja mystistä, elävää, luonnollisen elämän sanomaa.

Voi, kun vain ymmärtäisin, etten ymmärrä filosofiaa.
Voi, kun vain ymmärtäisin, etten ymmärrä runoutta.
Voi, kun vain ymmärtäisin, etten ymmärrä elämää.

Olisipa ideani idealistisen pehmeä villatyyny.
Olisipa päiväuneni makea matka maailman ympäri.
Olisipa hetki kesän kaunen lampi.

Olen unohtanut sen sanottavan matkalla, kun sanoin aikaisemman sanottavan. Katosi ajatus, enkä voi olla enään varma sanoman olleen koskaan edes olemassa. 

Olen kai kätkenyt jotain sisälleni, enkä saa sitä sanotuksi. Olenko sitten lähellä sitä ratkaisua, jota en kuollakseni saa muistiini?

Maku

Aiheen aiheuttaja on aiheuttanut aikaansa suurimman ilon. Se on aiheuttanut toistoillaan toistamattoman todellisuuden. 

Aiheen ympärillä leijuu hikinen ja kiimainen ilmapiiri. Se on verta, hikeä, mutta ei kyyneltä. 

Aiheen todistajat ovat olleet toistaiseksi salassa. Se vie heidät tänään ja huomenna iloitsemaan toisistaan.

Tulevaisuutta katsoessaan toiveet ja haaveet vielä toisilleen pilvien harsoa. Se on vielä turhaa miettimistä, mutta aikaansa kohdatessa järkevää todellisuutta.

Hetket liikkuvat siivillä. Hetket hetkestä katoavat unisiin silmiin, toisiin silmiin katsoessaan onkin jo aamu. Sen verran pirteänä voi painaa seuraavankin yön valvoen kanssasi.

Tahtoni sanelee kummia, mutta sinä tulet ymmärtämään tämän, sekä tämän ja seuraavan tulevaisuuden pointin.

Monta tulkintaa

Tutkin vanhat muistivihkoni ja mietin, että missä vaiheessa kirjoitin tämän päivän tapahtuman. Tuosta suttuisesta ruttuisesta tekstistä koitan tulkata itselleni vanhoja ajatuksiani. Koitan löytää jotain viitteitä virtaviivattomasta ajatuksen juoksusta. Mutta, nähtävästi aikaisempi eletty elämä korjaa virheensä tulevassa menneisyydessä.

Koitan kääntää tekstin helposti tulkattavaksi pamfletiksi tälle ajalle tarkoituksettomaksi. Kuitenkin toistan kaikkeuden perus sykliä pyrkimyksilläni ja joudun aloittamaan alusta. 

Joudun kaivaman kellolle kuopan, jotta aika hidastuisi. Toisen kellon lennätän taivaalle, jotta jäisin kahden ajan väliin toteuttamaan paradoksia. 

Kuitenkin tieteellinen näkemättömyys ajan elämästä uupuu ontuen. Se on jatkuvasti läsnä, mutta ei anna koskettaa itseään missään käsityksessä.




Käsittämättömyys aiheen vierestä rakentuu itsestään. Se kasvaa kasvamatta ilman järkeilyä, järkyttääkseen itse kirjottajan.

Itsensä toistaminen almanakkaa seuraten tuntuu olevan samaa aikaa. Tuntuu aika vievän ensiksi järjen sen tutkijalta. Näyttää se vievän puolustuskyvyttömältä ajan puolustajalta hengen jokaisella yrittämällä. 

Tälläkin kertaa psyykasin itseni saavuttamaan ratkaisua aikamme ongelmaan, mutta aika vei jälleen voiton. 

Ajan riiston nopeus määrittyy toistojen ja vaiheilujen yhteen lasketusta summasta, josta vähennetään tiimalasin pudonnut hiekka.