Lapiot kantoon

 Minkä viestin annat vaikuttaa ja päästä vavisuttamaan luitasi? Täällä mielikuvien maailmassa olemme sätkynukkeja vailla tulevaa pohjaa. Antaessamme tuomioita osattomille, tulemme astumaan  korkkiruuvin päälle, näin älinäsoppa on valmis. Erotuomarit, nämä käytännöntutkijat ovat tietenkin auttamatta myöhässä, kun efektit ovat juopumassa jo seuraavista seuraavilla kierroksilla.

Kuplivat kaikukammiot, samalla kun arvoja pyyhitään siellä minne aurinko ei ainakaan kovin monelle paista. Poikkeuksia on tiskissä ja niistä on tullutkin arvojemme karkkikauppa. 

Lapiot kantoon, teemmehän asioita yhteisen hyvän puolesta, muttei hyväntekeväisyyttä sentään. Sehän on yhtä rikollista ja syntistä, kuin muotista poikkeaminen. 

Kautta Danten helvetin realistitkin kuulostavat dystooppisilta okkulteilta selvitäkseen arjesta. Oli myös nähty laihialainen lintu lentävän väärinpäin. Sekä raivokas käki kukkumassa ja lohi pyydysverkkoon hukkumassa. 

Kello käy, kello käy. Käänteen tekevä perhosen isku käänsi joukollisen päitä ja kuin huomaamattaan sattuivat siemaisemaan parillisen myrkkyä. Oksalla seurannut kobra tanssii ukkosen riehuvien urkujen tahdissa. 

Aivan kuin olisimme joutuneet ekspressionismiseen pyörteeseen ja sitä kautta huutavan taulun sisään. On sanomattakin selvää, ettei ole niin selvää kun epäselvää järjestystä.

Kellä sitten selväpäisyys voidaan todeta, on myös synkkyydessä poteva ja niin roteva potero. Tässä viisaudessa kuuntelemme simpukankuoren tasaisen epäselvää kohinaa, saadaksemme tarkoituksen takaisin.

Menemme vaikka tuulikaappiin, tai tungemme ilmastointikanavaan, päästessämme pakoon tukehduttavaa ilmaa. Kädet puuhkassa, nenä noessa odotamme kaartia halkaisemaan tukahduttavan muutoksen. 

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. 

Valtameressä ajelehtiva mieli

Alfa, siis äänen avaus.

Mitä sanotaan? 

Kiitos ja näkemiin, eikö niin?

Nyt pitäisi olla valmista, kurkkuni on ammollaan kuin pilvetön taivas. 

Huomaatteko, nyt on hiljaista, niin kuin enkelit olisivat hakeneet väsyneet sielut lepäämään. 

Ristiriidat vetävät toisiaan puoleensa, meidän aikamme tulee ja kasvamme sammalta. 

Miten mahtipontista, surullista virttä kuulemmekaan jukebokseista. 

Nyt olisi hyvä.

Toivosta puhuminen olisi haihattelua, niin kuin yrittäisin itseäni lohduttaa. Yritän ja yritän, jotta tavoittaisin epätoivon. Sieltä varmasti löydän sen jonkin. En voi sanoa, mitä löydän, kun en tiedä mitä etsin.

Sanomme; mutta sitten kun, niin sitten. Mutta, mitä sitten? 

Sanomme valmistuvamme, koska käsityksemme ajassa antaa siihen vaatimuksen ja nöyrrymme tietämättä paremmasta. 

Tutkimme kivet ja kannot, annamme nimet ja merkitykset, niihin sisältyy olettamukset jatkuvuudesta. 

Merkitysten vaakakuppi ristitään himmeliksi, sillä siltä se näyttää kollektiivisessa mielessä. 

Mielessä asiat näyttävät kummalliselta ja kun näin sanon, niin muutun juoksevaksi vedeksi. Vedeksi, joka virtaa rinnettä pitkin hakeutuen suurempaan kokonaisuuteen. 

Ei muuta, kuin valtameressä ajelehtiva mieli, tuulen kosketus, auringon lämpö ja kuun veto. 

Täällä olen tarpeeton, itseään läpinäkyvä ja jokaista muotoa matkiva. Kylmä, kuuma, pehmeä ja kova kuvaavat olemustani.

Aikamme myyttejä rakastetaan ja niiden kanssa syleillään, niin kuin huomista ei olisi. Eikä sitä olekaan muualla kuin ahneudessamme. Tämä paikka jonne asettaudumme hinnalla millä hyvänsä. Tämä paikka on läsnä ja hönkii niskaan. 

Niinpä odotettavaa on, ettei koskaan ole niin sopivaa paikkaa mielessä, jonne häirikkö ei löytäisi tietään. Joko se usuttaa meidät nypläämään jotain, tai vetää imurilla pöydän tyhjäksi. 

Oli se kumpi vain vaihtoehdoista, niin tuloksena on reklamaatio ja suusta pääsee sammakoita. Kuinka olemme saattaneet unohtaa ruokkia sammakot, jotta pääsevät  vallattomina karkuun. Myöhemmin jäämme miettimään ja kyselemään, että olisitteko mahdollisesti nähneet selkärankaani. 

Se siitä sopukasta, se siitä eilisestä. 

Satama

Siitä, kun tiesin sanoa kaiken ääneen. Kun tiesin olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun osasin katsoa massojen näkökulmasta, mahdollisuudet olivat rajattomat. Kun liikkeet ja aistit ovat synkronoituneet samalle taajuuudelle, niin hallinta on helppoa. Painotukset, intonaatio tilanteen mukaan luo tunnelman tiloihin, joissa sitä ei osattu odottaa. Siitä me muistamme toisemme, merkityksistä, yllätyksistä ja huomioimisesta. Asiat kuulostavat helpoilta puhuttuna, tai kirjoitettuina, mutta unohdamme, että mielikuvituksesta toteutukseen on vielä muutama porras kivuttavana. Teemme suunitelmia tulevaisuuteen ja haaveilemme, se on meidän ihmisten luonnetta. Reiagoimme nopeisiin impulsseihin, koska siitä saadaan tyydytystä. Mitä, jos voisimme olla läsnä ja keskittyä tehtäviimme syventyen ja kiinnostuen, unohtamatta keskittymistämme?

Sanovat ympäröivät ärsykkeet meille sitä maailmaa, jossa kuvittelemme olevamme, ei sitä, mikä olisi edullisinta. Koska kuvittelemme ja samalla aliarvioimme mahdollisuuksia, niin paljoakaan ei jää käteen. Tiedämme sanonnan, että tekemättömät työt painavat mieltä ja ahdistavat, miksi et niitä tekisi? Mikä on se syy, että jätämme askareet kesken, tai kokonaan tekemättä? Onko se meihin ohjelmoitu alkuasetus, vai kenties vuosien kokemuksien yhteenlaskettu summa?

Pyörimme mielessä harmaantuvin silmin, koska olemme unohtaneet, mitä/ miten ajatuksia käytetään. Koska asiat kuulostavat naurettavilta ja liian yksinkertaisilta ollakseen totta. Tai, että niihin pitäisi käyttää aikaa miettimiseen, niin olemme ankkuroineet mielemme tiukasti satamaan, koska siellä on turvallista. 

Meille turvallisuus on, niin mitä se oikein on? Käytämme jatkuvasti opittuja lauseita saavuttaakseemme oman määränpään. Eikä niissä ole mitään mietittävää, koska joku on joskus määritellyt sanaparit ja se ollaan ostettu. Olemme siis unohtaneet merkitykset, ja kun näin käy, niin olemme pudottaneet puolustuksen. Kehotus on nostaa jatkuvaa hyökkäystä jotain vastaan, mitä tai ketä, sillä ei ole väliä, kunhan näin vain toimit. 

Harhailevat ajatusparit nostetaan esille ja ylistetään rohkeudesta. Annamme kunniaa herjauksille ja sanomme sen olevan huumoria. Suurimmille huulenheittäjille olemme valmiita antamaan uhreja ja palvomme mielettömyyksiä. Annetaan kuitti, niinhän vain sanot, koska sinulla on oikeus omaan mielipiteeseesi. 

Monien vuosien työt voidaan kuitata nopeasti ja mitätöidä täysin, vain siksi että tahdomme viihdettä. Kuka on oikeassa ja kenellä on oikeus sanoa tulevaisuudessa, kenelle kuuluu vapaus sanoa? Puhumme vapaudesta ja sanomme, että sen puolesta on taisteltava. Kenen vapaudesta puhumme? 

Vapaus meille on siis mitä? Onko vapautta herätä aamulla aikaisin silmät ristissä tekemään puuduttavaa työtä? Jos tämän puuduttvan työn voisi hoitaa toisin. Onko vapautta seistä leipäjonoissa, koska työstä ei saa tarpeeksi rahaa elämiseen, tai sitä ei ole olleenkaan? Onko vapautta lähettää nuorukaisia sotiin, vain koska poliittiset suhteet ovat menneet pieleen? Onko vapautta kuolla isänmaan puolesta, kun rajat ovat meidän mielikuvituksen lopputuotetta? Puolustamme jotain, mikä on ahneuden lopputuotosta. Näitäkö puolustamme? Näitäkö haluamme puolustaa omalle terveydellä, terveyden monella tasolla?

Tiedämme, mitä tiedämme ja sen pohjalle on rakennettava oma temppeli. Rakennusainetta on mielinmäärin, ei tarvitse muuta kuin tarttua kiinni. Jotta pysymme varmoina omasta tietämättömyydestämme, on syytä pystyä kumoamaan ja perustelemaan oma temppelin rakenne. 

Kuinka koskaan voimme olle niin varmoja, jos pitää olla epävarma omasta tietämyksestään? Vastaus löytyy ympäriltämme, sillä teemme automaatiolla monet asiat ja oletukset. Ja koska vastavin kysymykseen epätäydellisesti, niin tiedämme mitä pitää tehdä. 

Jos kuitenkin käy niin, että epäilys syö mukanaan, niin päädymme lopulta ankkuroituun satamaan. Jos taas on kerennyt upottaa sataman, niin on valmis kohtaamaan ja löytämään uuden maan. Jos ei ole valmis kohtaamaan uutta, niin uppoaa sataman mukana pohjaan ja joutuu syvän veden pyörteisiin. Kompassissamme näin ollen on vain kolme suuntaa, ylös, alas ja eteen. Ei koskaan taakse, koska sen ei pitäisi olla mahdollista. 

Muistoissamme taaksepäin meneminen luonnistuu, mutta se on kuin veteen piiretty viiva, joka hälvenee matkan edetessä. Muistot ovat meidän satamat, laiva ja ankkuri.