Tulikärpäset

 Jätinkö varjoni, vaan kun en tunne varjoni painoa, on niin pimeää kävellä metsässä yksin. On aivan toista olla yöllä metässä, se on jokin toinen paikka, metsän läsnäolon tuntee toiselta kantilta. Syvyys resonoi ja pienetkin äänet kuulostavat vaikuttavilta. Olenhan osa, osa kokonaisuutta, toistan itselleni, jotta voisin jatkaa matkaa.

Hahmot pimeydessä, ääriviivat erottuvat hämärästi, jatkan kohti kuoleman kolmiota, siksi tätä paikkaa on kututtu aina sotien jälkeen. En voi muistaa sotia, en ole elänyt sitä aikaa, mutta tunnen kärsimyksen, joka narisee männiköissä. Kolmen puisen karhun veistokset tönöttävät sammalikossa, ne ovat sukumme tunnus, ja samalla edustavat suojelusta ja voimaa. Karhut muistuttavat tarinoista, jotka ovat tapahtuneet rajoilla ja niiden rajapinnoilla. Erityistä on se mikä tapahtuu rajoilla, rajat houkuttelevat uteliaat nuuskijat. Rajat ovat erityisiä, vain siitäkin syystä, että niihin ollaan ladattu valtavasti tunnetta. Jokaisella rajalla on kipupiste ja äärimmäisyys, missä pahaa hammasta näytetään sen ylittäjille. 

Saatan kuulla jo traktorin saapuvan pihalle ja askeleeni taipuvat männikön risukoissa, sammalpehmeikössä. Olen voimaantunut, voittanut jotain henkisesti, näkymätöntä muutosta tunnen saavuttaneeni. Isäni istuu traktorin ohjaimissa ja pysäyttää traktorin etupihalle. Traktorin pakoputki tupruttaa sankasti pikimustaa savua ja savun sekoituksesta saattaa erottaa kipinöitä ja jopa liekkejä. Isä ottaa löylykauhan ja tyynesti sammuttaa liekehtivän pakoputken. Tulee todella hiljaista. Tulikärpäset nousevat ilmaan ja tekevät taivaasta avaruuden. Olenhan osa, pieni osa, mukana matkassa. 

Pommittavat sotakoneet aiheuttavat sekasortoa kerrakseen, sen kaiken näemme, mitä emme koskaan tahtoneet nähdä, emmekä kokea. Sen kaiken minkä rakensimme, se kaikki on painettu maahan väkivallalla, julmuudella ja ahneudella. Se kaikki, mitä uskoimme, huuhtoutuu seuraavan nousuveden aikana vaahtoina meren pohjaan, tai toiselle rannikolle. Merkkejä seuraamalla, isä jättää kunniamerkkinsä pöydälle, niin kuin sydän olisi revitty ulos rinnasta. Ja hän kysyy, tiedätkö mitä he tekivät äidille? En voi sanoa mitään, sillä tiedän kauheuksien kategorian, jolla toimitaan julmuuden aikoina. 

Jälkiä jättänyt, muistot paiskautuvat voimalla tajuntaan, ne ovat kuvissa, hetket helpoimmat. Kun vastuu oli jossan tietoisuuden ulottumattomissa, jossain lukitussa huoneessa, minne ei saanut mennä. Nyt se huoneen ovi on avattu tahtoani vastaan ja jokainen asia ja esine tutkitaan perusteellisesti. Vastuu on tietömättömyydessäni, en voi mitenkään tietää huoneen sisältöä, mutta ne asiat ovat siitä huolimatta minun, halusin tai en. 

Kuka olisi koskaan voinut valmistaa toista ihmistä sellaiseen päivään, jota ei tunnista? Päivään, jota ei voi kirjoista oppia, päivään, joka näyttää yöltä. Olemukset muuttuvat vastuussa, kun huomaan väitteleväni puiselle karhulle, niin kuin se kuuntelisi jokaista sanaa, mutta ei vain koskaan vastaa. 

Kaiken on oltava valmista, niin historia ei pääse raunioiden keskeltä löymään. Juuri siksi metsä kutsuu sovittelemaan tekojamme, kolmen karhun tarina vaikuttaa painavan varjoni paikoilleen. Maahan maadoitus tekee hyvä ympäristölle ja itselleni. Jatkuva leijuminen aiheuttaa pahoinvointia ja muuta oireilua. Sen, mitä näin ja koin, on muutettavissa, mutta ei muuuta tosiasiaa, että tausta pysyy tiukasti kiinni siellä minne siemen on istutettu.