Ooppera

Kansallisylpeys alleviivataan oopperan takahuoneessa. Ylpeytemme kansana vaatii yliyksinkertaisen fraasisinfonian.

Ylpeytemme aarrearkku on kätketty ilmaisevaan käytökseen.

Hurraa, hurraa, hurraa tuntemattomat sielut. Aploodein saattelemme esikuvamme saippuateatteriin, taiteen hylsyventtiiliin, kuohuvaan painekattilaan. 

Puhallettuaan toiveripsen onnenkaivoon, toive palaa toteutumattomana, mutta onnen toive toteutuu. 

Hämmästeleville hämmentyjille tarjoillaan salvaa mädäntyviin haavoihin, jotta kieli ja pää pysyisi teräväksi tylsistyneenä toistajana. 

Viisautta kielellä ilman sanoja, paidassaan kaulusten viisaus kaikkoaa palvontaan ja tunnistettuihin fraaseihin. 

Kapinalliset hirttävät sellon kattokruunun valaistessaan ehdottomuuden omana lakinaan. 

Sota julkisuudesta, mellastavat torvet, rummut pärisevät tahtia taustalla, kun viulun kielet katkeilevat kansanylpeydestä. 

Lavasteiden arkkitehti kirjoittaa tarinan, sen tarinan tunnetuista, kadehdituista, voittamattomista, juonikkaista hengen väreistä. 

Ylistetään kaikki yhden ja yksi kaikkien puolesta. Puolustetaan kansaa valittuna, vallasta humaltuneena juoppona. Kuollaan puolustaessamme, arvon säilyttääksemme kuolemme arvottomana murhaajana. 

Pyhimys

Mistä aloittaa, näkymät ovat näppäinten alla. Missä sinä olet silloin, kun jotain todellista tapahtuu? Kuuletko sinä tuon suhinan, suhinan, joka melkein kuuluu? Menetkö torille juhlimaan, kun on siihen aihetta? Käytkö katsomassa vanhempiasi ja sukulaisia? Kampaatko tukkasi aamuisin? Noudatatko nukkumaanmenoaikoja, vai ovatko ne unohdettuja muistoja lapsuudesta?

Mistä tämä kertoo jos ei itsestään? Oliko tarkoitus, vai tarkoituksella muistot lyömässä toisiaan kilpaa? Sanon ääneen sen perkeleen, joka tahtoo syökseä sisältäni kannullisen kiusaavaa ajatusta. Hän sanoo tuntevansa minut ja minun ei pitäisi kuulla, tai kuulua tähän joukkoon, mutta minkä sille voin. Olenhan minäkin ihminen, tai ainakin olen kuvitellut olevani. Ja aina se sama, se sama tylsä, tylsempi mielen syvyyksistä tuleva ankeuttaja painaa meidät maahan. 

Jos vain voisin, jos vain voin. Tarkkaan harkittu sana saa meidät resonoimaan, mikäli ei kadottaisi itseään säännöllisesti. Sanasta jatkamalla eteenpäin, koska ei tunneta takaperin menemistä, olemme lineaarinen sukkula kohti tuntematonta. Halut erotellaan yöksi ja päiväksi, sekö on määräämässä arvomme? 

Vaikka monikaan ei ole käynyt avaruudessa, me silti elämme tähtien ja sen pölyn seassa. Siellä, tai täällä, olen minä ja sinä karvaton apina. Arvaamattomat suunnat. Suunnistan ilman kompassia korpeen ja olen jälleen aavistuksen päässä lähtöpisteestä. Mikään ei voi olla turhauttavampaa, ei yhä tylsistyttävämpi työ, ei yhtä väsyneempi yö. 

Monologimme Jumalalle, kuulemattomille korville, poispäin kääntyville kasvoille. Yhä syvempi häpeä, eivät he ole oppineet, eikä käsien ristiin laittaminen tuo kasvoja takaisin. Sanotaan hänen olevan kuollut, tai lieneekö hukkuneen omaan luomukseensa. Yhä uudestaan palataan juurille, siemenen istuttajan käsivarsille, kunnes unohdetaan tuska. Käsitetään tekomme, kun pyhimys jää miettimään olemustaan.

Odotus

Ajat on ajaton, mitä ajaton on, kun aikaan aikaiseen herään. Käsiään käsittämätön, hän kädetön kärsii kädellisten otteesta. Näkijä nähdessään, hänen aikakäsite häiriintyy. 

Katsokaa nyt, maailma paljastaa itseään kerros kerrokseltaan, mutta hienovaraiset pinnat hälvenevät hiljakseen. Niin, tuolta taivaalta putoavasta pisarasta saadaan valtameri, kun kuu imaisee rantaviivan horisonttiinsa. Pilvien peittämät käsitykset jätetään odottamaan ukonilmaa, tai peräti trombia.

Mielummin kielletään, tuomitaan anonyyminä asiantuntijana. Nämä ironisoivat lampaanpäät reväyttävät suunsa ja sarkastiset kilpikonna ottavat luodit kilpiinsä.

Tabun rikkojat asetetaan ennakkotapausasemaan. Niin rohkeaa, he sanovat, ja pakenevat paikalta.

Perusjärjestykseen ja sen sääntöön kuuluu avata ja sulkea toinen. Tasapainottomuus perustuu perusteettomaan jakamiseen, sekä pääsemättömän rajan ylianalysointiin. 

Aavistava odotus pyöräkellarin ovella. Koska voi polkaista täyteen vauhtiin tukka hulmuten? Koska odottavan aika on pitkä, niin odottava elää aikaansa pidempään.

Vielä kolahdusta vailla, vailla viittä, vailla heilahtavaa ruutulippu, vailla vaanivaa katsetta. Syy ja seuraus, seurauksen syystä jää yksi neljästä pois. 

Troijalainen keppihevonen

Merkkaan jälleen yhden kalenteripäivän yli, ilman menoa, tai merkintää. Vedetään viivottimella viivoja seiniin, jotta pysyisin päivien kiitävässä tahdissa.

Sivut kääntyvät perän jälkeen ja katseemme hakeutuu kuviin. Teksti on liian raskasta mielikuvitukselle, kun ajaudmme keskittymishäiriintyvien iltakokoukseen.

Sukkuloidaan erikseen, yhdessä, yhteisessä raketissa suuntiin suunttaamattomiin.  Pestään näkemyksen kokemus ja kokemuksen tutkimus virtuaalisella lumipesulla. 

Harmonisoidaan mielipiteet neuroottisella tilkkutäkillä, joka peittää ajatuskamaraa. Ollaan lennokkaita ja vapaita, mutta käytetään mieluusti varastettua ilmalaivaa.

Tilitetään ja kuitataan jälkikäteen narisevat saranat, ettei kukaan pääse huonommaksi huomauttamaan. Huojennutaan, kun väärä raha kelpasi sittenkin pankille. 

Heitetään kuperkeikkaa ja otetaan lisää velkaa tajuamatta sen olevan tekemätöntä työtä. Kun velan olemukseen itsessään kuuluu orjuutus ja halvemman työn palkitseminen. 

Ratsastetaan troijalaisilla keppihevosilla uudenkuun nousevaan laskuun ja lopetetaan ilmeinen välittäminen. 

Manipulaatiomaraton

Tervetuloa valvontayhteiskuntaan. 

Ammottavan tyhjyyden takaa paljastuu valvonta, hallinta ja ohjattavuus. Sanotaan sinun olevan täysin vapaassa maailmassa, kunhan noudatat valvonnan määräämiä rajaehtoja. Voit tehdä vapaasti valintasi, kunhan valintasi ovat oikeamielisiä.

Itse sensuurin asema ja pysäkki on kansalaisten itsesensuuri. Käytännön syyllinen valtio, periaatesyyllisyys ja kohdekansalainen kohdennettu maali.

Manipulaatiomaraton, metsän peitto, sanonnan kevytkenkäisin ponnistaa korkeimmalle. Sanonnan lyhyt oppimäärä huiputetaan maksetulla tutkimuksella.

Korpeavat kukkulat korruptoituneena nussivat ja sössivät oman ja sitten toisten vellit. Maaveljet toistensa kauluksissa, koska uskottelevat elävän historiaa uudessa ajassa.

Massan paniikkihäiriöiset hyperventiloivat pää kolmantena jalkana, keksivät mielenterveyshäiriön saadakseen hyväksyttyä huomiota.

Tekemillä havainnoilla ei ole sensuurin suurempaa merkitystä, sillä yhä harvempi notkauttaa päätään merkityksen edessä. 

Harvempi sato kuumentaa ilmastoa, kun joukko kuumia lampaanpäitä ajetaan lammen ohi ahdinkoon. Ajatellaan niistä saavan villat talvea vasten, niinpä ammutaan lämpimikseen lypsävä lehmä. 

Häiriinnytään systemaattisesti, kun systemaattisen toiminnan perustana toimii yhteiskunnan valvonnan päällekkäisyys. 

Valvotaan, kerätään tietoa, tarkastellaan ja vedetään johtopäätöksiä ja tilastoja. Kakku on valmis jaettavaksi, vaikka eilen vakuuteltiin henkilötietojen olevan varmemmassa suojassa, kuin varma voi olla. 

Varma voi olla vain kuolemasta, vaikka monet vaikuttavat vielä kuolemansa jälkeenkin.

Mitä minä

Mitä minä ja surkeat runoni, kun maailma on rakennettu täyteen kiihokkeita. 

Mitä minä ja tylsistyneet ajatukseni, kun on keksitty vastaukset etukäteen.

Mitä minä ja minun egoni, kun syleilen sitä, kuin pieni lapsi nallea. 

Mitä minä, kun voin esittää täydellistä.

Mitä minä, kun voin unohtaa turhamaisuuden.

Mitä minä, kun voin hävittää ajantajuni.

Mitä minä, kunhan ei tarvitse vaivautua. 

Mitä minä, kunhan vain korostaen peitän. 

Mitä minä, kunhan vain saan haluamani. 

Mutta, mitä minulta puuttuu, kun olo on vieläkin surkea.

Mutta, mikä saa oloni paremmaksi, kun minulla kaikkea jo on.

Mutta, olisiko jokin lääke tätä oloa poistamaan. 

Mitä olen mennyt tekemään, ei saa tyydytystä nautintoa tuottavista asioista.

Mitä olen mennyt tekemään, kun ajatukseni ovat turta. 

Mitä olen mennyt tekemään, kun puhun vain itsestäni.

Mikä mannerta liikuttaakin, niin tahdon olla edes kuolematon, jotta näkisin törmäyksen. Mikä sitten elämän synnytti, lähden mukaan aikamatkalle. Mikä on elämän tarkoitus, sille hakisin selityksen. 

Suden hetki

Herään jälleen aamuttomasta yöstä halvaukseen, se pirulainen seisoo vieressäni ja katsoo vain. Heitetään kolikkoa, kuolema, kuolematon hahmo seisoo varjossa kasvottomana. Heräänkö täältä, näänkö aamun, joka vie kasvottoman varjon. 

Väreet virtaavat kehossa, kun hahmo ottaa sieluni haltuun ja jäädyttää ruumiin. Katsotaan kasvottomana tuntematonta. Koetaan moneus ykseydessä. 

Olemme yhtä tuntemattoman voiman, kuolevaisen ruumiin ääni on soiva. Liike soinnin paistaa läpi hetkittäisen häirinnän. Suden hetken henki, on välimaan ja sielun retki. 

Jäljelle jäänyt kauhu tuntemattoman, sanoja, sanoinkuvaamatoman kauhean kauhun läsnäolo. Se, joka on paikoillaan tuijottaa. On se, joka liikkuu ja vaanii. On se, joka koskettaa ja istuttaa pelon siemenen. Ne ovat moneus ykseydessä. Ne ovat sitä, mitä tuntee ja näkee.