Mistä tämä kertoo jos ei itsestään? Oliko tarkoitus, vai tarkoituksella muistot lyömässä toisiaan kilpaa? Sanon ääneen sen perkeleen, joka tahtoo syökseä sisältäni kannullisen kiusaavaa ajatusta. Hän sanoo tuntevansa minut ja minun ei pitäisi kuulla, tai kuulua tähän joukkoon, mutta minkä sille voin. Olenhan minäkin ihminen, tai ainakin olen kuvitellut olevani. Ja aina se sama, se sama tylsä, tylsempi mielen syvyyksistä tuleva ankeuttaja painaa meidät maahan.
Jos vain voisin, jos vain voin. Tarkkaan harkittu sana saa meidät resonoimaan, mikäli ei kadottaisi itseään säännöllisesti. Sanasta jatkamalla eteenpäin, koska ei tunneta takaperin menemistä, olemme lineaarinen sukkula kohti tuntematonta. Halut erotellaan yöksi ja päiväksi, sekö on määräämässä arvomme?
Vaikka monikaan ei ole käynyt avaruudessa, me silti elämme tähtien ja sen pölyn seassa. Siellä, tai täällä, olen minä ja sinä karvaton apina. Arvaamattomat suunnat. Suunnistan ilman kompassia korpeen ja olen jälleen aavistuksen päässä lähtöpisteestä. Mikään ei voi olla turhauttavampaa, ei yhä tylsistyttävämpi työ, ei yhtä väsyneempi yö.
Monologimme Jumalalle, kuulemattomille korville, poispäin kääntyville kasvoille. Yhä syvempi häpeä, eivät he ole oppineet, eikä käsien ristiin laittaminen tuo kasvoja takaisin. Sanotaan hänen olevan kuollut, tai lieneekö hukkuneen omaan luomukseensa. Yhä uudestaan palataan juurille, siemenen istuttajan käsivarsille, kunnes unohdetaan tuska. Käsitetään tekomme, kun pyhimys jää miettimään olemustaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti