Aikamme saavuttaa, aikamme yllättää, aikamme hävittää

Karkki vai kepponen?

Maksamme hintaa, kun aikamme repii perustuksia kappaleiksi ja käymme kauppaa paholaisen kanssa. Suut vaahdoten tykkäämme pitää omasta kannasta kiinni, niin vaikka näkisimme jyrkänteen reunan tulevan vastaan. Mielemme toimii purjeen lailla ja mielellämme otamme vastaan puhurit. 

Katseemme on kohdistettu ja kohdistuneet tuulisille ulapoille ja se tekee meistä sokean. On siis tahdonvaraista uskoa ja uskomme tahtoen hyvään. Hyvä on suuntaus johon pyrimme pahaa kaihtaen, tietämättä kumpi on huomenna toista.

Niin, arvoista arvaamattomista arvostamme röyhkeyttä niinpä olemme luomisen kruunun kavaltaneet. Saatamme moittia ja rangaista varkaudesta, mutta niin on valuu perustuksiin valettu. Se, mikä on valettu on myös valalla vannottu, se lupaus.

Kuka saa ja kenelle annetaan?  

Keneen tai mihin luotamme, ne on määrääviä tekijöitä valinnoissa joita teemme. Luotetaan alastomana ajanpuutteen vuoksi, olemme siis hyvin puutteellisia. 

Aikamme saavuttaa, aikamme yllättää, aikamme hävittää. Emme mahda sille mitään, mutta jonnekin on kiinnitettävä luottamus, ja siitäkö nyt luovumme? 

Tiedämme luopumisen tuskan, sen vääjäämättömästi tapahtuvan prosessin. Olemme silti tietämättömiä, siksi tuskaamme on lievittämässä usko jatkuvuudesta. 

Tietämättömyys on portti luovuudelle, mutta myös hulluudelle. Se kuka saa, tai kenelle annetaan valta määrittää säännöt, saa hän myös luvan luistaa niistä. 

Säännöt ovat vallan jakamista, tai keskittämistä. Säännöillä antavat raamit, sekä riimit kuka saa ja kenelle annetaan. Olemmehan aina kerjäläisiä suhteessa sääntöihin, kunnes hyväksymme ja alistumme säännöille. 

Kerjäläinen vai orja?

Onhan meillä valinnanvapaus, siis kyseenalaistettu vapaatahto, joka ohjaa meitä ottamaan vastuuta omista teoista. Kuinka vapaita sitten olemme? Tietämys antaa lisää tilaa liikkua, mutta ei sekään vapauta meitä kahleista. Sanat avartavat maailmaa, mutta samalla kutistavat asiat käsitteistöön. Sanat ovat siis verkko, jotta voi selittää yhden, tarvitsee verkkoa selittääkseen sen.

Luonnostaan keräämme orjuutta, jotta voisimme jälleen kerjätä orjuutta. Olemmehan paradoksin syleilyssä ja siksi niin sivistyneesti tapamme toisiamme. Pelaamme toisiamme vastaan, vaikka suurin voimavaramme on yhteistyö. 

Kannat yhteen ja mieli toiseen

Kaipaamme merkitystä, emme merkkejä synkistyvästä maailmasta. Kaipaamme selkeyttä ja uskoa huomiseen, niin huominen odottaa. Niinpä kaipaamme kaipuun syleilyyn, sointuihin, soihtuihin tarttumatta voimme nähdä valon.

Onko liian myöhäistä? Henkinen kapina vahvistaa otettaan ja lyö kapuloita rattaisiin. Mutta rattaista viis, ohjauspyörä on vailla kuljettajaa. Onko olleenkaan oikein kysyä, onko ongelmaa jos sitä ei nähdä?

Miten mahdottomana pidämme mahdotonta? Asioita minkä ei pitänyt tapahtua, mutta silti tapahtui. He ketkä näkevät, saavat olla varuillaan, heille ei suoda ilmapiirissämme ilmatilaa. 

Olemme menettäneet kyvyn maadoittaa itsemme ja se aiheuttaa perspektiiviharhan. Luulemme tietävämme, mutta emme tiedä ettemme tiedä. Joten varmasti tietävät astuvat varmasti harhaan. 

Ja että kuinka monta kertaa voi toistaa itseään ennen kuin idiootin leima liimataan otsaan? Kerta riittää yleisen kannan olevan haastamisesta ja näin puhumme demokratiasta. 

Mikä on ideaalia, no se löytyy kirjoista ja kaavoista, todellisuus ei kuitenkaan ole tyhjiö. Voimme toivoa ja uneksia utopioista, mutta utopian varjo on dystopia. Kuinka monta kertaa pitää heittää kolikkoa, jotta kolikko jää kantilleen?

Voimmeko huomata oman epätarkkuuden, kun pidämme asioita itsestään selvänä. Siis itsestään lähtevä selvyys on muille tuntematon ja tämä pitäisi tunnistaa.

Haaskaus

Mikä saa meidät haaskaamaan? Eihän me olla toisiamme vastaan, vaikka vastaaja tuuttaa entiseen tapaan. Onko haaskaus tyydyttävää, kun huoli huomisesta sarastaa? Niin, olemmeko koskaan tyytyväisiä ikuiseen välitilaan, menneen ja tulevan ristipaineessa. 

Hetken elämä, josta pyrimme saamaan otetta, onkin jo livennyt, kun hetki lyö.

Haaskuuseen heitetty mielemme, kun ismien toistelun nielemme. Niin tämän maailman tiedämme ja toisin ajattelijat kiellämme. 

Ja koska halumme ovat elämää suurempia, kuuroudumme ja juurrutamme puheenparret kieroon. Niinpä todellisuutemme puhkeaa kukkaan ja jälleen jätämme siivoamatta sotkumme.

Silmiemme eteen on tarjoiltu kaikki mahdollinen tieto ja vain ratkaisut odottavat yhdistäjää. Ja kun annamme itselle mahdollisuuden tarttua, on syytä tarttua, sillä hetkemme kiitävät kohti mennyttä.

Menneessä lymyää tuska, katkeruus, häpeä ja monta muuta negaatiota, jotka ohjailevat tätä hetkeä ja sen seurauksena haaskaamme voimiamme. 

Mielettömyys on mielekästä ja kielikuvilla järkeilemme järjettömän järkeväksi. Toimitamme ajatuksia muotoon, jotka kuulostavat järkeviltä ja loogisilta. Olemme oppineet toimimaan niukkuudessa yltäkylläisyyden aikakaudella. Olemme siis oppineita harhakäsitysten oppilaita.

Että ymmärrämme lopettaa haaskauksen, on ymmärrettävä. On ymmärrettävä vajavaisuus, jota olemme täyttäneet pakonomaisella hallinnalla.

Tulikärpäset

 Jätinkö varjoni, vaan kun en tunne varjoni painoa, on niin pimeää kävellä metsässä yksin. On aivan toista olla yöllä metässä, se on jokin toinen paikka, metsän läsnäolon tuntee toiselta kantilta. Syvyys resonoi ja pienetkin äänet kuulostavat vaikuttavilta. Olenhan osa, osa kokonaisuutta, toistan itselleni, jotta voisin jatkaa matkaa.

Hahmot pimeydessä, ääriviivat erottuvat hämärästi, jatkan kohti kuoleman kolmiota, siksi tätä paikkaa on kututtu aina sotien jälkeen. En voi muistaa sotia, en ole elänyt sitä aikaa, mutta tunnen kärsimyksen, joka narisee männiköissä. Kolmen puisen karhun veistokset tönöttävät sammalikossa, ne ovat sukumme tunnus, ja samalla edustavat suojelusta ja voimaa. Karhut muistuttavat tarinoista, jotka ovat tapahtuneet rajoilla ja niiden rajapinnoilla. Erityistä on se mikä tapahtuu rajoilla, rajat houkuttelevat uteliaat nuuskijat. Rajat ovat erityisiä, vain siitäkin syystä, että niihin ollaan ladattu valtavasti tunnetta. Jokaisella rajalla on kipupiste ja äärimmäisyys, missä pahaa hammasta näytetään sen ylittäjille. 

Saatan kuulla jo traktorin saapuvan pihalle ja askeleeni taipuvat männikön risukoissa, sammalpehmeikössä. Olen voimaantunut, voittanut jotain henkisesti, näkymätöntä muutosta tunnen saavuttaneeni. Isäni istuu traktorin ohjaimissa ja pysäyttää traktorin etupihalle. Traktorin pakoputki tupruttaa sankasti pikimustaa savua ja savun sekoituksesta saattaa erottaa kipinöitä ja jopa liekkejä. Isä ottaa löylykauhan ja tyynesti sammuttaa liekehtivän pakoputken. Tulee todella hiljaista. Tulikärpäset nousevat ilmaan ja tekevät taivaasta avaruuden. Olenhan osa, pieni osa, mukana matkassa. 

Pommittavat sotakoneet aiheuttavat sekasortoa kerrakseen, sen kaiken näemme, mitä emme koskaan tahtoneet nähdä, emmekä kokea. Sen kaiken minkä rakensimme, se kaikki on painettu maahan väkivallalla, julmuudella ja ahneudella. Se kaikki, mitä uskoimme, huuhtoutuu seuraavan nousuveden aikana vaahtoina meren pohjaan, tai toiselle rannikolle. Merkkejä seuraamalla, isä jättää kunniamerkkinsä pöydälle, niin kuin sydän olisi revitty ulos rinnasta. Ja hän kysyy, tiedätkö mitä he tekivät äidille? En voi sanoa mitään, sillä tiedän kauheuksien kategorian, jolla toimitaan julmuuden aikoina. 

Jälkiä jättänyt, muistot paiskautuvat voimalla tajuntaan, ne ovat kuvissa, hetket helpoimmat. Kun vastuu oli jossan tietoisuuden ulottumattomissa, jossain lukitussa huoneessa, minne ei saanut mennä. Nyt se huoneen ovi on avattu tahtoani vastaan ja jokainen asia ja esine tutkitaan perusteellisesti. Vastuu on tietömättömyydessäni, en voi mitenkään tietää huoneen sisältöä, mutta ne asiat ovat siitä huolimatta minun, halusin tai en. 

Kuka olisi koskaan voinut valmistaa toista ihmistä sellaiseen päivään, jota ei tunnista? Päivään, jota ei voi kirjoista oppia, päivään, joka näyttää yöltä. Olemukset muuttuvat vastuussa, kun huomaan väitteleväni puiselle karhulle, niin kuin se kuuntelisi jokaista sanaa, mutta ei vain koskaan vastaa. 

Kaiken on oltava valmista, niin historia ei pääse raunioiden keskeltä löymään. Juuri siksi metsä kutsuu sovittelemaan tekojamme, kolmen karhun tarina vaikuttaa painavan varjoni paikoilleen. Maahan maadoitus tekee hyvä ympäristölle ja itselleni. Jatkuva leijuminen aiheuttaa pahoinvointia ja muuta oireilua. Sen, mitä näin ja koin, on muutettavissa, mutta ei muuuta tosiasiaa, että tausta pysyy tiukasti kiinni siellä minne siemen on istutettu. 

Pulloposti

Pulloposti käy matkaansa halki meren myrskyt ja tyrskyt. 

Kalastajan aamu sarastaa, se kutsuu merenkäyntiin, se kutsuu kalastamaan. Sataman kosteassa aamussa tuoksuu kostea, hieman rommin ja kalan katkuinen sekoitus. Vielä rauhaisa meri esittää tyyntä ja vaaratonta puolta itsesään. Muutamia huutoja kuuluu sieltä täältä. Huhuillaan toisille mistä tänään tärppää ja laitetaan pyöreään pöytään panokset, kuka saa iltaan mennessä parhaan saaliin.

Sataman valot sammuvat ja kalastaja kaivaa pitkästä kalastajatakin povitaskusta mustan piipun. Karistaa vanhoja tuhkia pois pesästä ja täyttää kuivalla heinällä pesän ja sytyttää. Hieman horjuen, mutta varmalla askeleella ottaa suunnaksi aluksensa. Näin neljänkymmenenkahden vuoden jälkeen on oppinut tuntemaan maan jalkojen alla ja melkein vielä paremmin meren monimuotoisen muodottomuuden. Se kutsuu jokaista tässä satamassa, intohimo kohti valtavaa voimaa saa edelleen monen housut pyörimään jaloissa, kun köydet irroitetaan laiturista. 

Rutiinit ja rituaalit ovat tehty, niin kuin aina ennenkin. Mikään ei pitele, päätä ei purista, mikään velvollisuus ei yletä kuristamaan vapaata merenkävijää. Varmat otteet näkyvät kalastajalla, jos joku olisi näkemässä. Jokainen ele on harkittu, varma ja määrätietoinen. Ei ole epäilystäkään, kuka tulee viemään pyöreän pöydän potin tänään. 

Virrassa olevat liikkeet kertovat viestejä, niistä on otettava suunta, jotta tietää missä lasketaan verkot ja mihin suntaan käännetään ruoria. Veden pinnassa oleva jännitys heijastuu auringon valossa, sitä täytyy kuunnella ja hengittää samaan rytmiin. Saavutamme optimaalisen hetken, pitkä puhallus ulos, niin  lasketaan verkot alas. Sitten odotellaan vihjettä, kalan kuiskaus, tai Ahdin käsky. 

Verkot lipuvat aluksen perässä hieroen veden pintaa, mutta kala ei kuiskaakaan tänään, on niin hiljaista. Tuoksuu myrskyn alulta, vai onko Ahdin käsky tänään jättää saalis mitättömäksi? Ken sitä tietää, on nostettava verkot, aavistusta on kuunneltava. Lipuvat verkot nousevat nätisti vinssin avustuksella alukseen. Saaliina muutama hassu sintti, saapas, tekarit ja pulloposti.

Kuinkahan käy, mahtaako tällä saalilla saada pyöreänpöydän potin viedä tänään kotiin? Kalastaja avaa pullopostin, vetää hapertuneen paperin palan ulos pullosta. Asettaa pyöreät silmälasit silmilleen ja alkaa lukemaan pienellä präntillä kirjoitettua tekstiä. Kalastajan kasvot kylmenevät, kuin olisi jotain merkittävää tajunnut. 

Hiljaisen ajatuksen sivittämänä kalastaja kääntää kurssi takaisin satamaa. Se mitä selkänsä taakse jää, on laineet pyyhkinyt niiden ylitse, siitä syystä silmäkulmat kostuvat. Pisaroista valtameret syntyvät, niiden yllä vieritämme hitaasti lipuvaa laivaamme. Potkurin surinassa satamatornit toivottavat tervetulleeksi, niin kuin aina ennenkin. 

Laiva kiinni satamaan, mitään puhuvina kasvoina sikari asetetaan tottumuksesta povitaskuun. Kalastajan askeleet hakevat tuttua reittiä kohti pyöreää pöytää, mutta ei, pää sanoo tänään toisin. Kalastaja ohittaa varmoin askelin tutun ja turvallisen. Satama ei enää sykikään samalla sykkeellä ja kalastajan selkä loittonee illan hämärään. Hän on kuin kala, joka läpäisee tiheän verkon ja jättää toverinsa verkkoon sätkimään. 

Seuraavana aamuna pyöreästä pöydästä puuttuu yksi jäsen, mutta panokset asetetaan tavan mukaisesti, niin kuin ennenkin. Yksi laiva jää odottamaan matkaansa aaltojen yllä. Sataman tornit tönöttövät järkkymättömänä, tuuli laulaa tornien välistä omaa lauluaan. 

Mielikone

 Taas tänä aamuna ottaa päähän, laiskottaa, potuttaa. Taasko kaikki pitää aloittaa alusta? Monotoninen työ saa päivät muistuttamaan toisiaan. Vaikka sää ympärillä muuttuu ja ympäristö myös, mutta muuten kaikki on samaa. Jos täällä ei ole mitään tarkoitusta, jokainen on vain halunnut kuvitella itselleen ja yhteisölleen sellaisen. Tarkoitusten kautta ohjailemme, määräilemme oikeaa ja väärää suuntaa. 

Puhtaimmillaan mitään tälläistä ei ole olemassa. On vain pohjaton mieli, joka kaipaa vastauksia loputtomuudesta. On mieli, joka rakentaa merkityksiä pysyäkseen kasassa. Se mieli, tämä mieli haluaa ja hamuaa dopamiinia, karkkia, nopeita välähdyksiä.

Taajuus versumin laidalla sykkii määrittämätöntä aikaa, ennen ja jälkeen luomiskertomusta. Onko mitään syytä olla huolissaan, mikäli uskoo tapahtumia olevan loputtomasti? Meidän toimintamme kuitenkin korvataan, vain yksilöllinen kokemus saattaa erottaa paikan ja ajan toisistaan. Kvantiivisesti olemme korvaamatonta energiaa ja sovimme mielikuvitukselliseen järjestykseen.

Ajatus siitä, että täytyisi jättäytyä yhteisestä hyvästä pois sen takia, että olemme korvattavissa on todellisuuden väheksymistä. Tarjoamme siis näin kasvualustaa todellisuuden vääristymille. Siispä sinne minne vääristymiä leivotaan, sinne asiayhteys toisistaan erotetaan. Erotetut yhteydet ovat yhtä kuin huono yhteys ympäristöön ja ajan sykkeeseen.

Kun pyrkii pois tarkoituksesta, se luo itsessään tarkoitusta tarkoituksettomuuden etsimiseen. Etsiessämme olemme merkityksen luoja, olemme itsemme luoja. Niinpä suurten merkityskeskittymät ovat lopulta tyhjiä lupauksia. Lupaus on ajatuksellinen prosessi toteuttaa tulevaisuudessa jokin tapahtuma, siis abstraktinen käsitys maailmasta lineaarisena jatkumona. Aivan kuin olisimme suljetussa tilassa, jossa on kuitenkin rajattomasti porsaanreikiä läpäistä nykyhetki. 

Ajatuksellisesti olemme menneisyyden ja tulevaisuuden paineen välissä, niinpä uskomukset nykyisyydestä määräytyvät näiden kahden tekijän summasta. Nykyisyys muodostuu tulevaisuuden haaveista ja tavoitteista toimia ennennäkemättömästi. Menneisyys antaa raamit toiminnalle ja rajoittaa uskomuksilla toimintaa. 

Tulkintamme koostuu yhteyksistä ja luoduista verkostoista, näistä verkostoista löytyy toivomme ja tarpeemme puolustaa yhteyksiä. Toiveiden ja tarpeiden verkostoon murtautujat saavat meissä inhimillisiä reaktoita aikaan, kuten kyseenalaistamaan vastakkaisen puolen intressit. Onko siis inhimillistä edes ajatella mahdottomia tulevaisuuden skenaarioita menneisyyden kahleissa?

Muuttamalla ja manipuloimalla menneisyyttä, mahdollisuutemme kasvavat potentiaalisesti vaihtoehtoiseen näkymään. Näin tekemällä katkaisemme ikään kuin kissalta hännän ja horjutamme nykyhetkeä, tasapainomme järkkyy, jos uskomme sellaisen nyt olevan. Jatkuva muutos aiheuttaa jo muutenkin epävarmuutta nykyhetkessä, joten suunnitelmallinen ja puolueellinen manipulointi vaarantaa ajatukset vaihtoehdottomuuteen. 

Mitä voimme, kun monimutkaisuus haastaa ennalta-arvaamattomilla kysymyksillä, eikä ole työkaluja käsitellä nykyhetkeä? Kun ennen hyvin toiminut kysymys ei vastaakaan toimivasti vastaukseen. Kun kysymys jää leijumaan tarpeettomana, toimimattomana mielen kiertoradalle. Jääkö vaihtoehdoksi siis vääjäämätön tulevaisuus yhdistää mieli koneeseen, jotta yhä haastavampiin kysymyksiin voidaan saada tyydyttävä vastaus? 

 

Aika painava paikka

Kriisiytynyt kello ja painovoiman luuhistuttama todellisuus. 

Päivä ennen kellonkilinää, ennen armotonta ja suunnatonta säntäilyä. Ennen ensimmäistä hengenvetoa tanssittiin vihertävillä pelloilla. Ennen enteiden kivireet olivat hyödyttömiä, ja polut tallaamattomia. 

Voimista paino kouluttaa ajan kulkemaan omalla painollaan. Näin aika antaa paikan painolle, siis aika painavan paikan. 

Todellisuuden ilmentyminä punoudumme kerroksiin, joita peramme tulkintamme mukaisesti. Niinpä aamut voivat tuoksua kahvilta, aurinko karistaa unet silmistä ja tunnit tuntua riittämättömiltä. Painamme sumua putkeen omalla painolla, siis automaation sanelemana. 

Paikkoja, jonne elämä kiteytyy kimpuiksi, kuin ruusut, siellä on merkitysten sulatusuuni. Toisistaan täysin poikkeavat alkavatkin näyttää yhdenmukaisilta ja hetkessä eroa ei huomaakaan. 

Luomamme tarkoitukset ohjaa meidät uomiin, jossa kuljemme sovituin normein. Noudatamme omia käsityksiämme suuntamerkkeinä ja uskomme osuvamme oikeaan. Ehkä osumme, mutta se on merkityksen ulkopuolella oleva seikka. 

Ylistämämme seikkojen seikat syövät huomisen leipämme, joka tekee tilaa stressille, mutta pitää kynnet ja tukan lyhyinä. Näin yltäkylläisyydessä lionneina kriisiydymme omiin tavoitteisiin ja toimitamme paniikkia. 

Hiki otsalla aikamme henki tuottaa neurooseja keksintöjen lomassa. Todellisuudella leikitellään mielen kustannuksella ja sen huomaa seinääntuijotuskilpailulla. Käytännössä voin katsoa tiiliseinän läpi, jos tiedän mitä sen takana on, mutta en voi olla täysin varma. Mieli on kuvitelmaa, joten en voi olla varma tiiliseinän olemassaolosta, ennen kun sitä testaan. Mutta, mitä se sitten todistaa?

Ehkä maailma on totta, vaikka sille ei löydettäisi pohjaa. Pohjaa tai ei, ainakin havaintomme antaa meidän pitää maailmaa totena ja sen on riitettävä.