Aikamme saavuttaa, aikamme yllättää, aikamme hävittää

Karkki vai kepponen?

Maksamme hintaa, kun aikamme repii perustuksia kappaleiksi ja käymme kauppaa paholaisen kanssa. Suut vaahdoten tykkäämme pitää omasta kannasta kiinni, niin vaikka näkisimme jyrkänteen reunan tulevan vastaan. Mielemme toimii purjeen lailla ja mielellämme otamme vastaan puhurit. 

Katseemme on kohdistettu ja kohdistuneet tuulisille ulapoille ja se tekee meistä sokean. On siis tahdonvaraista uskoa ja uskomme tahtoen hyvään. Hyvä on suuntaus johon pyrimme pahaa kaihtaen, tietämättä kumpi on huomenna toista.

Niin, arvoista arvaamattomista arvostamme röyhkeyttä niinpä olemme luomisen kruunun kavaltaneet. Saatamme moittia ja rangaista varkaudesta, mutta niin on valuu perustuksiin valettu. Se, mikä on valettu on myös valalla vannottu, se lupaus.

Kuka saa ja kenelle annetaan?  

Keneen tai mihin luotamme, ne on määrääviä tekijöitä valinnoissa joita teemme. Luotetaan alastomana ajanpuutteen vuoksi, olemme siis hyvin puutteellisia. 

Aikamme saavuttaa, aikamme yllättää, aikamme hävittää. Emme mahda sille mitään, mutta jonnekin on kiinnitettävä luottamus, ja siitäkö nyt luovumme? 

Tiedämme luopumisen tuskan, sen vääjäämättömästi tapahtuvan prosessin. Olemme silti tietämättömiä, siksi tuskaamme on lievittämässä usko jatkuvuudesta. 

Tietämättömyys on portti luovuudelle, mutta myös hulluudelle. Se kuka saa, tai kenelle annetaan valta määrittää säännöt, saa hän myös luvan luistaa niistä. 

Säännöt ovat vallan jakamista, tai keskittämistä. Säännöillä antavat raamit, sekä riimit kuka saa ja kenelle annetaan. Olemmehan aina kerjäläisiä suhteessa sääntöihin, kunnes hyväksymme ja alistumme säännöille. 

Kerjäläinen vai orja?

Onhan meillä valinnanvapaus, siis kyseenalaistettu vapaatahto, joka ohjaa meitä ottamaan vastuuta omista teoista. Kuinka vapaita sitten olemme? Tietämys antaa lisää tilaa liikkua, mutta ei sekään vapauta meitä kahleista. Sanat avartavat maailmaa, mutta samalla kutistavat asiat käsitteistöön. Sanat ovat siis verkko, jotta voi selittää yhden, tarvitsee verkkoa selittääkseen sen.

Luonnostaan keräämme orjuutta, jotta voisimme jälleen kerjätä orjuutta. Olemmehan paradoksin syleilyssä ja siksi niin sivistyneesti tapamme toisiamme. Pelaamme toisiamme vastaan, vaikka suurin voimavaramme on yhteistyö.