Kaipaamme merkitystä, emme merkkejä synkistyvästä maailmasta. Kaipaamme selkeyttä ja uskoa huomiseen, niin huominen odottaa. Niinpä kaipaamme kaipuun syleilyyn, sointuihin, soihtuihin tarttumatta voimme nähdä valon.
Onko liian myöhäistä? Henkinen kapina vahvistaa otettaan ja lyö kapuloita rattaisiin. Mutta rattaista viis, ohjauspyörä on vailla kuljettajaa. Onko olleenkaan oikein kysyä, onko ongelmaa jos sitä ei nähdä?
Miten mahdottomana pidämme mahdotonta? Asioita minkä ei pitänyt tapahtua, mutta silti tapahtui. He ketkä näkevät, saavat olla varuillaan, heille ei suoda ilmapiirissämme ilmatilaa.
Olemme menettäneet kyvyn maadoittaa itsemme ja se aiheuttaa perspektiiviharhan. Luulemme tietävämme, mutta emme tiedä ettemme tiedä. Joten varmasti tietävät astuvat varmasti harhaan.
Ja että kuinka monta kertaa voi toistaa itseään ennen kuin idiootin leima liimataan otsaan? Kerta riittää yleisen kannan olevan haastamisesta ja näin puhumme demokratiasta.
Mikä on ideaalia, no se löytyy kirjoista ja kaavoista, todellisuus ei kuitenkaan ole tyhjiö. Voimme toivoa ja uneksia utopioista, mutta utopian varjo on dystopia. Kuinka monta kertaa pitää heittää kolikkoa, jotta kolikko jää kantilleen?
Voimmeko huomata oman epätarkkuuden, kun pidämme asioita itsestään selvänä. Siis itsestään lähtevä selvyys on muille tuntematon ja tämä pitäisi tunnistaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti