Huusitko minun menevän väärään suuntaan?
Jotenkin hämärästi muistan kääntyneen etu kantilta taka kantille.
On myös hyvin mahdollista, että muistan väärin, mutta jotenkin näin se meni.
Kello oli aika tarkalleen viittä vailla viisi, tarkistin sen kirkon kumisevasta kellosta.
Edessäni asteli kumaraselkäinen vanhus, en oikein erottanut, että oliko hän mies vai nainen, mutta likainen riepu hänellä oli päällään. Jaloissa vaatimattomat ja pienet tossut, nekin näyttävät puhki kävellyiltä.
Matkaa hänen takanaan tehtyäni, saavumme risteykseen, jossa vanhus suoristaa selkänsä, niin kuuset ja männiköt jäävät pieneksi hänen rinnallaan. Silmäni pyöristyvät kahdeksi suureksi Arabian lautaseksi, samalla puista kuuluu lehtiperhosten kuhinaa ja ilmasto muuttuu keltaiseksi suhinaksi.
Minun ei tarvinnut edes mennä lähemmäksi vanhusta, sillä hänen kasvonsa suurenivat ryppyisenä riisipiirakkana aamun hämärässä.
Hän katselee minua korkeuksistaan ja nauraa minun tyhmyyttäni.
Aivan kuin puut olisivat hiljentyneet kuuntelemaan vanhuksen ajatuksia, kun perhoset punovat taivaalle värikästä kranssia.
Yritän höristää korviani kuulakseni hiljaiset kuiskaukset, mutta kuulen vain oman painavan hengityksen ja vanhuksen loittonevat askeleet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti