11

 Minä...

Olen henki, hengitän. 

Olen, en kukaan, vain olen.

Olen hahmo, hahmotelma käsityksiä. 

Näkymä

Katsokaa, kuinka muurit murtuvat ja vuorikukat puhkeavat sammaleen alta. 

Katsokaa, kuinka vesi virtaa solassa ja kuiskuttaa lorujaan. 

Katsokaa, vain katsokaa näkymää, niin huomaatte.

Riekaleinen sielu

 Kun on liian tyytyväinen, onko kyse siis väliinpitämättömyydestä, vai itsensä kanssa sopusointuun pääsemisestä? Vai kenties jostain aivan muusta? Onko kenties pyrittävä tilaan, jossa harmonia kumartaa syvään?

On viisautta ymmärtää itseään, tämän pitäisi olla ilmiselvää, niin kuin on hengitettävä ilma, tai auringon valo. Pyrimmekö korkeampaan ja ylevään totuuteen omalla, vai muiden kustannuksella? Kuinka tärkeää on olla oikeassa ja omaksua mielipiteitä saavuttaakseen voitto? Kenelle siis annamme mielipiteen vapauden vapautuaksemme itse vastuusta?

Se mihin tukeudumme heikkouden hetkellä on kertova ihmisestä enemmän, kuin voiton remakassa. Sanotaan, että on voittavan huuma sokaiseva ja järkeä horjuttava voima, mikäli on tunteensa itsestään ulkoistanut. 

Itsestään etääntynyt syyttää mieli hyvin toisia ja näin syleilee vihamielisyyttään, kuin rakasta lastaan. Antaa vihan riehua ja saattaa itsensä tyytyväisyyteen hetken vallan tunteestaan. Näin tyhjenee ihminen ja riekaleinen sielu käpertyy hapettomaan pimeään avaruuteen ilman suuntaa.

Tarvitsemme tilaa liikkuaksemme, ilmaa hengittääksemme, sekä ilmatilaa ajatuksille. Valoa eteenpäin menemiselle ja kasvamiselle. Niinpä niin usein vapauden eteen asetamme suurimman esteen, siis itsemme. 

Sanotaan, että sitten kuin on hyväksynyt kuoleman, on mahdollista elää hyvää elämää. Ja, kun päästää kaarnaveneen menemään laineiden mukana niin, ettei hampaita kiristä, niin saa vapauden. Kun päästää irti mielen pakotteista ja sen luomista rajoitteista, voi tuntea syvää tyydytystä.

Kiire

 Minne on niin valtava kiire? 

Aamu valkenee, kun se valkenee, mikäli se on valjetakseen. Niin myös ilta hämärtyy ja peittää valon itseensä. Mutta, minne kiirehtiä? Eikö järjestys vallitse tässä ja vain tässä? Voiko huominen antaa minulle jotain mitä minulla ei vielä ole? Entä eilinen, onko sille mitään mitä minulla ei ole? 

Pakkomielle, kiire hävittää ympäristönsä ja inhimillisyyden ympäriltään. Tuho on kiireen polttoainetta, se ruokkii itse itseään. Jos jokin on pakko, se kätkee sisäänsä ahdistusta ja pahoinvointia. 

Kiire on suosittu illuusio, josta ei tahdota päästää irti, sillä ajatellaan menettävämme kontrolli. Kontrollin menettäminen luo käsityksen kaaoksesta ja se taas pitää meitä otteessaan. 

Järjestämme, lokeroimme, pyrimme pitämään kiinni illuusioista niin kovaa kiinni, ettemme enää tunne peilistä katsovaa.

Mihin olemme matkalla? Mikäli ei osata tähän vastata, ei meillä pitäisi olla mihinkään kiire. Emme kai eksyneenä säntäile paikasta toiseen kuluttaen arvokasta energiaa. 

Eksyneen on mahdollista kohdata todellisuus sellaisena kuin se on, se vain on!  

Jos tosi olevainen on, ei se tunne kiirettä, ei mieli pakota toimintaan, ei mieli tunne olevaista. Mieli tekee ja tahtoo, uskottelee  olevaisuuden tyhjänpäiväiseksi toiminnaksi. Siksi mieli rullaa ja ottaa olemattomia asioita esille ja pitää niitä tärkeinä egon sanelemana.

H...

Aikamme saavuttaa, aikamme yllättää, aikamme hävittää

Karkki vai kepponen?

Maksamme hintaa, kun aikamme repii perustuksia kappaleiksi ja käymme kauppaa paholaisen kanssa. Suut vaahdoten tykkäämme pitää omasta kannasta kiinni, niin vaikka näkisimme jyrkänteen reunan tulevan vastaan. Mielemme toimii purjeen lailla ja mielellämme otamme vastaan puhurit. 

Katseemme on kohdistettu ja kohdistuneet tuulisille ulapoille ja se tekee meistä sokean. On siis tahdonvaraista uskoa ja uskomme tahtoen hyvään. Hyvä on suuntaus johon pyrimme pahaa kaihtaen, tietämättä kumpi on huomenna toista.

Niin, arvoista arvaamattomista arvostamme röyhkeyttä niinpä olemme luomisen kruunun kavaltaneet. Saatamme moittia ja rangaista varkaudesta, mutta niin on valuu perustuksiin valettu. Se, mikä on valettu on myös valalla vannottu, se lupaus.

Kuka saa ja kenelle annetaan?  

Keneen tai mihin luotamme, ne on määrääviä tekijöitä valinnoissa joita teemme. Luotetaan alastomana ajanpuutteen vuoksi, olemme siis hyvin puutteellisia. 

Aikamme saavuttaa, aikamme yllättää, aikamme hävittää. Emme mahda sille mitään, mutta jonnekin on kiinnitettävä luottamus, ja siitäkö nyt luovumme? 

Tiedämme luopumisen tuskan, sen vääjäämättömästi tapahtuvan prosessin. Olemme silti tietämättömiä, siksi tuskaamme on lievittämässä usko jatkuvuudesta. 

Tietämättömyys on portti luovuudelle, mutta myös hulluudelle. Se kuka saa, tai kenelle annetaan valta määrittää säännöt, saa hän myös luvan luistaa niistä. 

Säännöt ovat vallan jakamista, tai keskittämistä. Säännöillä antavat raamit, sekä riimit kuka saa ja kenelle annetaan. Olemmehan aina kerjäläisiä suhteessa sääntöihin, kunnes hyväksymme ja alistumme säännöille. 

Kerjäläinen vai orja?

Onhan meillä valinnanvapaus, siis kyseenalaistettu vapaatahto, joka ohjaa meitä ottamaan vastuuta omista teoista. Kuinka vapaita sitten olemme? Tietämys antaa lisää tilaa liikkua, mutta ei sekään vapauta meitä kahleista. Sanat avartavat maailmaa, mutta samalla kutistavat asiat käsitteistöön. Sanat ovat siis verkko, jotta voi selittää yhden, tarvitsee verkkoa selittääkseen sen.

Luonnostaan keräämme orjuutta, jotta voisimme jälleen kerjätä orjuutta. Olemmehan paradoksin syleilyssä ja siksi niin sivistyneesti tapamme toisiamme. Pelaamme toisiamme vastaan, vaikka suurin voimavaramme on yhteistyö. 

Kannat yhteen ja mieli toiseen

Kaipaamme merkitystä, emme merkkejä synkistyvästä maailmasta. Kaipaamme selkeyttä ja uskoa huomiseen, niin huominen odottaa. Niinpä kaipaamme kaipuun syleilyyn, sointuihin, soihtuihin tarttumatta voimme nähdä valon.

Onko liian myöhäistä? Henkinen kapina vahvistaa otettaan ja lyö kapuloita rattaisiin. Mutta rattaista viis, ohjauspyörä on vailla kuljettajaa. Onko olleenkaan oikein kysyä, onko ongelmaa jos sitä ei nähdä?

Miten mahdottomana pidämme mahdotonta? Asioita minkä ei pitänyt tapahtua, mutta silti tapahtui. He ketkä näkevät, saavat olla varuillaan, heille ei suoda ilmapiirissämme ilmatilaa. 

Olemme menettäneet kyvyn maadoittaa itsemme ja se aiheuttaa perspektiiviharhan. Luulemme tietävämme, mutta emme tiedä ettemme tiedä. Joten varmasti tietävät astuvat varmasti harhaan. 

Ja että kuinka monta kertaa voi toistaa itseään ennen kuin idiootin leima liimataan otsaan? Kerta riittää yleisen kannan olevan haastamisesta ja näin puhumme demokratiasta. 

Mikä on ideaalia, no se löytyy kirjoista ja kaavoista, todellisuus ei kuitenkaan ole tyhjiö. Voimme toivoa ja uneksia utopioista, mutta utopian varjo on dystopia. Kuinka monta kertaa pitää heittää kolikkoa, jotta kolikko jää kantilleen?

Voimmeko huomata oman epätarkkuuden, kun pidämme asioita itsestään selvänä. Siis itsestään lähtevä selvyys on muille tuntematon ja tämä pitäisi tunnistaa.

Haaskaus

Mikä saa meidät haaskaamaan? Eihän me olla toisiamme vastaan, vaikka vastaaja tuuttaa entiseen tapaan. Onko haaskaus tyydyttävää, kun huoli huomisesta sarastaa? Niin, olemmeko koskaan tyytyväisiä ikuiseen välitilaan, menneen ja tulevan ristipaineessa. 

Hetken elämä, josta pyrimme saamaan otetta, onkin jo livennyt, kun hetki lyö.

Haaskuuseen heitetty mielemme, kun ismien toistelun nielemme. Niin tämän maailman tiedämme ja toisin ajattelijat kiellämme. 

Ja koska halumme ovat elämää suurempia, kuuroudumme ja juurrutamme puheenparret kieroon. Niinpä todellisuutemme puhkeaa kukkaan ja jälleen jätämme siivoamatta sotkumme.

Silmiemme eteen on tarjoiltu kaikki mahdollinen tieto ja vain ratkaisut odottavat yhdistäjää. Ja kun annamme itselle mahdollisuuden tarttua, on syytä tarttua, sillä hetkemme kiitävät kohti mennyttä.

Menneessä lymyää tuska, katkeruus, häpeä ja monta muuta negaatiota, jotka ohjailevat tätä hetkeä ja sen seurauksena haaskaamme voimiamme. 

Mielettömyys on mielekästä ja kielikuvilla järkeilemme järjettömän järkeväksi. Toimitamme ajatuksia muotoon, jotka kuulostavat järkeviltä ja loogisilta. Olemme oppineet toimimaan niukkuudessa yltäkylläisyyden aikakaudella. Olemme siis oppineita harhakäsitysten oppilaita.

Että ymmärrämme lopettaa haaskauksen, on ymmärrettävä. On ymmärrettävä vajavaisuus, jota olemme täyttäneet pakonomaisella hallinnalla.