Kun on liian tyytyväinen, onko kyse siis väliinpitämättömyydestä, vai itsensä kanssa sopusointuun pääsemisestä? Vai kenties jostain aivan muusta? Onko kenties pyrittävä tilaan, jossa harmonia kumartaa syvään?
On viisautta ymmärtää itseään, tämän pitäisi olla ilmiselvää, niin kuin on hengitettävä ilma, tai auringon valo. Pyrimmekö korkeampaan ja ylevään totuuteen omalla, vai muiden kustannuksella? Kuinka tärkeää on olla oikeassa ja omaksua mielipiteitä saavuttaakseen voitto? Kenelle siis annamme mielipiteen vapauden vapautuaksemme itse vastuusta?
Se mihin tukeudumme heikkouden hetkellä on kertova ihmisestä enemmän, kuin voiton remakassa. Sanotaan, että on voittavan huuma sokaiseva ja järkeä horjuttava voima, mikäli on tunteensa itsestään ulkoistanut.
Itsestään etääntynyt syyttää mieli hyvin toisia ja näin syleilee vihamielisyyttään, kuin rakasta lastaan. Antaa vihan riehua ja saattaa itsensä tyytyväisyyteen hetken vallan tunteestaan. Näin tyhjenee ihminen ja riekaleinen sielu käpertyy hapettomaan pimeään avaruuteen ilman suuntaa.
Tarvitsemme tilaa liikkuaksemme, ilmaa hengittääksemme, sekä ilmatilaa ajatuksille. Valoa eteenpäin menemiselle ja kasvamiselle. Niinpä niin usein vapauden eteen asetamme suurimman esteen, siis itsemme.
Sanotaan, että sitten kuin on hyväksynyt kuoleman, on mahdollista elää hyvää elämää. Ja, kun päästää kaarnaveneen menemään laineiden mukana niin, ettei hampaita kiristä, niin saa vapauden. Kun päästää irti mielen pakotteista ja sen luomista rajoitteista, voi tuntea syvää tyydytystä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti