Tulikärpäset

 Jätinkö varjoni, vaan kun en tunne varjoni painoa, on niin pimeää kävellä metsässä yksin. On aivan toista olla yöllä metässä, se on jokin toinen paikka, metsän läsnäolon tuntee toiselta kantilta. Syvyys resonoi ja pienetkin äänet kuulostavat vaikuttavilta. Olenhan osa, osa kokonaisuutta, toistan itselleni, jotta voisin jatkaa matkaa.

Hahmot pimeydessä, ääriviivat erottuvat hämärästi, jatkan kohti kuoleman kolmiota, siksi tätä paikkaa on kututtu aina sotien jälkeen. En voi muistaa sotia, en ole elänyt sitä aikaa, mutta tunnen kärsimyksen, joka narisee männiköissä. Kolmen puisen karhun veistokset tönöttävät sammalikossa, ne ovat sukumme tunnus, ja samalla edustavat suojelusta ja voimaa. Karhut muistuttavat tarinoista, jotka ovat tapahtuneet rajoilla ja niiden rajapinnoilla. Erityistä on se mikä tapahtuu rajoilla, rajat houkuttelevat uteliaat nuuskijat. Rajat ovat erityisiä, vain siitäkin syystä, että niihin ollaan ladattu valtavasti tunnetta. Jokaisella rajalla on kipupiste ja äärimmäisyys, missä pahaa hammasta näytetään sen ylittäjille. 

Saatan kuulla jo traktorin saapuvan pihalle ja askeleeni taipuvat männikön risukoissa, sammalpehmeikössä. Olen voimaantunut, voittanut jotain henkisesti, näkymätöntä muutosta tunnen saavuttaneeni. Isäni istuu traktorin ohjaimissa ja pysäyttää traktorin etupihalle. Traktorin pakoputki tupruttaa sankasti pikimustaa savua ja savun sekoituksesta saattaa erottaa kipinöitä ja jopa liekkejä. Isä ottaa löylykauhan ja tyynesti sammuttaa liekehtivän pakoputken. Tulee todella hiljaista. Tulikärpäset nousevat ilmaan ja tekevät taivaasta avaruuden. Olenhan osa, pieni osa, mukana matkassa. 

Pommittavat sotakoneet aiheuttavat sekasortoa kerrakseen, sen kaiken näemme, mitä emme koskaan tahtoneet nähdä, emmekä kokea. Sen kaiken minkä rakensimme, se kaikki on painettu maahan väkivallalla, julmuudella ja ahneudella. Se kaikki, mitä uskoimme, huuhtoutuu seuraavan nousuveden aikana vaahtoina meren pohjaan, tai toiselle rannikolle. Merkkejä seuraamalla, isä jättää kunniamerkkinsä pöydälle, niin kuin sydän olisi revitty ulos rinnasta. Ja hän kysyy, tiedätkö mitä he tekivät äidille? En voi sanoa mitään, sillä tiedän kauheuksien kategorian, jolla toimitaan julmuuden aikoina. 

Jälkiä jättänyt, muistot paiskautuvat voimalla tajuntaan, ne ovat kuvissa, hetket helpoimmat. Kun vastuu oli jossan tietoisuuden ulottumattomissa, jossain lukitussa huoneessa, minne ei saanut mennä. Nyt se huoneen ovi on avattu tahtoani vastaan ja jokainen asia ja esine tutkitaan perusteellisesti. Vastuu on tietömättömyydessäni, en voi mitenkään tietää huoneen sisältöä, mutta ne asiat ovat siitä huolimatta minun, halusin tai en. 

Kuka olisi koskaan voinut valmistaa toista ihmistä sellaiseen päivään, jota ei tunnista? Päivään, jota ei voi kirjoista oppia, päivään, joka näyttää yöltä. Olemukset muuttuvat vastuussa, kun huomaan väitteleväni puiselle karhulle, niin kuin se kuuntelisi jokaista sanaa, mutta ei vain koskaan vastaa. 

Kaiken on oltava valmista, niin historia ei pääse raunioiden keskeltä löymään. Juuri siksi metsä kutsuu sovittelemaan tekojamme, kolmen karhun tarina vaikuttaa painavan varjoni paikoilleen. Maahan maadoitus tekee hyvä ympäristölle ja itselleni. Jatkuva leijuminen aiheuttaa pahoinvointia ja muuta oireilua. Sen, mitä näin ja koin, on muutettavissa, mutta ei muuuta tosiasiaa, että tausta pysyy tiukasti kiinni siellä minne siemen on istutettu. 

Pulloposti

Pulloposti käy matkaansa halki meren myrskyt ja tyrskyt. 

Kalastajan aamu sarastaa, se kutsuu merenkäyntiin, se kutsuu kalastamaan. Sataman kosteassa aamussa tuoksuu kostea, hieman rommin ja kalan katkuinen sekoitus. Vielä rauhaisa meri esittää tyyntä ja vaaratonta puolta itsesään. Muutamia huutoja kuuluu sieltä täältä. Huhuillaan toisille mistä tänään tärppää ja laitetaan pyöreään pöytään panokset, kuka saa iltaan mennessä parhaan saaliin.

Sataman valot sammuvat ja kalastaja kaivaa pitkästä kalastajatakin povitaskusta mustan piipun. Karistaa vanhoja tuhkia pois pesästä ja täyttää kuivalla heinällä pesän ja sytyttää. Hieman horjuen, mutta varmalla askeleella ottaa suunnaksi aluksensa. Näin neljänkymmenenkahden vuoden jälkeen on oppinut tuntemaan maan jalkojen alla ja melkein vielä paremmin meren monimuotoisen muodottomuuden. Se kutsuu jokaista tässä satamassa, intohimo kohti valtavaa voimaa saa edelleen monen housut pyörimään jaloissa, kun köydet irroitetaan laiturista. 

Rutiinit ja rituaalit ovat tehty, niin kuin aina ennenkin. Mikään ei pitele, päätä ei purista, mikään velvollisuus ei yletä kuristamaan vapaata merenkävijää. Varmat otteet näkyvät kalastajalla, jos joku olisi näkemässä. Jokainen ele on harkittu, varma ja määrätietoinen. Ei ole epäilystäkään, kuka tulee viemään pyöreän pöydän potin tänään. 

Virrassa olevat liikkeet kertovat viestejä, niistä on otettava suunta, jotta tietää missä lasketaan verkot ja mihin suntaan käännetään ruoria. Veden pinnassa oleva jännitys heijastuu auringon valossa, sitä täytyy kuunnella ja hengittää samaan rytmiin. Saavutamme optimaalisen hetken, pitkä puhallus ulos, niin  lasketaan verkot alas. Sitten odotellaan vihjettä, kalan kuiskaus, tai Ahdin käsky. 

Verkot lipuvat aluksen perässä hieroen veden pintaa, mutta kala ei kuiskaakaan tänään, on niin hiljaista. Tuoksuu myrskyn alulta, vai onko Ahdin käsky tänään jättää saalis mitättömäksi? Ken sitä tietää, on nostettava verkot, aavistusta on kuunneltava. Lipuvat verkot nousevat nätisti vinssin avustuksella alukseen. Saaliina muutama hassu sintti, saapas, tekarit ja pulloposti.

Kuinkahan käy, mahtaako tällä saalilla saada pyöreänpöydän potin viedä tänään kotiin? Kalastaja avaa pullopostin, vetää hapertuneen paperin palan ulos pullosta. Asettaa pyöreät silmälasit silmilleen ja alkaa lukemaan pienellä präntillä kirjoitettua tekstiä. Kalastajan kasvot kylmenevät, kuin olisi jotain merkittävää tajunnut. 

Hiljaisen ajatuksen sivittämänä kalastaja kääntää kurssi takaisin satamaa. Se mitä selkänsä taakse jää, on laineet pyyhkinyt niiden ylitse, siitä syystä silmäkulmat kostuvat. Pisaroista valtameret syntyvät, niiden yllä vieritämme hitaasti lipuvaa laivaamme. Potkurin surinassa satamatornit toivottavat tervetulleeksi, niin kuin aina ennenkin. 

Laiva kiinni satamaan, mitään puhuvina kasvoina sikari asetetaan tottumuksesta povitaskuun. Kalastajan askeleet hakevat tuttua reittiä kohti pyöreää pöytää, mutta ei, pää sanoo tänään toisin. Kalastaja ohittaa varmoin askelin tutun ja turvallisen. Satama ei enää sykikään samalla sykkeellä ja kalastajan selkä loittonee illan hämärään. Hän on kuin kala, joka läpäisee tiheän verkon ja jättää toverinsa verkkoon sätkimään. 

Seuraavana aamuna pyöreästä pöydästä puuttuu yksi jäsen, mutta panokset asetetaan tavan mukaisesti, niin kuin ennenkin. Yksi laiva jää odottamaan matkaansa aaltojen yllä. Sataman tornit tönöttövät järkkymättömänä, tuuli laulaa tornien välistä omaa lauluaan. 

Mielikone

 Taas tänä aamuna ottaa päähän, laiskottaa, potuttaa. Taasko kaikki pitää aloittaa alusta? Monotoninen työ saa päivät muistuttamaan toisiaan. Vaikka sää ympärillä muuttuu ja ympäristö myös, mutta muuten kaikki on samaa. Jos täällä ei ole mitään tarkoitusta, jokainen on vain halunnut kuvitella itselleen ja yhteisölleen sellaisen. Tarkoitusten kautta ohjailemme, määräilemme oikeaa ja väärää suuntaa. 

Puhtaimmillaan mitään tälläistä ei ole olemassa. On vain pohjaton mieli, joka kaipaa vastauksia loputtomuudesta. On mieli, joka rakentaa merkityksiä pysyäkseen kasassa. Se mieli, tämä mieli haluaa ja hamuaa dopamiinia, karkkia, nopeita välähdyksiä.

Taajuus versumin laidalla sykkii määrittämätöntä aikaa, ennen ja jälkeen luomiskertomusta. Onko mitään syytä olla huolissaan, mikäli uskoo tapahtumia olevan loputtomasti? Meidän toimintamme kuitenkin korvataan, vain yksilöllinen kokemus saattaa erottaa paikan ja ajan toisistaan. Kvantiivisesti olemme korvaamatonta energiaa ja sovimme mielikuvitukselliseen järjestykseen.

Ajatus siitä, että täytyisi jättäytyä yhteisestä hyvästä pois sen takia, että olemme korvattavissa on todellisuuden väheksymistä. Tarjoamme siis näin kasvualustaa todellisuuden vääristymille. Siispä sinne minne vääristymiä leivotaan, sinne asiayhteys toisistaan erotetaan. Erotetut yhteydet ovat yhtä kuin huono yhteys ympäristöön ja ajan sykkeeseen.

Kun pyrkii pois tarkoituksesta, se luo itsessään tarkoitusta tarkoituksettomuuden etsimiseen. Etsiessämme olemme merkityksen luoja, olemme itsemme luoja. Niinpä suurten merkityskeskittymät ovat lopulta tyhjiä lupauksia. Lupaus on ajatuksellinen prosessi toteuttaa tulevaisuudessa jokin tapahtuma, siis abstraktinen käsitys maailmasta lineaarisena jatkumona. Aivan kuin olisimme suljetussa tilassa, jossa on kuitenkin rajattomasti porsaanreikiä läpäistä nykyhetki. 

Ajatuksellisesti olemme menneisyyden ja tulevaisuuden paineen välissä, niinpä uskomukset nykyisyydestä määräytyvät näiden kahden tekijän summasta. Nykyisyys muodostuu tulevaisuuden haaveista ja tavoitteista toimia ennennäkemättömästi. Menneisyys antaa raamit toiminnalle ja rajoittaa uskomuksilla toimintaa. 

Tulkintamme koostuu yhteyksistä ja luoduista verkostoista, näistä verkostoista löytyy toivomme ja tarpeemme puolustaa yhteyksiä. Toiveiden ja tarpeiden verkostoon murtautujat saavat meissä inhimillisiä reaktoita aikaan, kuten kyseenalaistamaan vastakkaisen puolen intressit. Onko siis inhimillistä edes ajatella mahdottomia tulevaisuuden skenaarioita menneisyyden kahleissa?

Muuttamalla ja manipuloimalla menneisyyttä, mahdollisuutemme kasvavat potentiaalisesti vaihtoehtoiseen näkymään. Näin tekemällä katkaisemme ikään kuin kissalta hännän ja horjutamme nykyhetkeä, tasapainomme järkkyy, jos uskomme sellaisen nyt olevan. Jatkuva muutos aiheuttaa jo muutenkin epävarmuutta nykyhetkessä, joten suunnitelmallinen ja puolueellinen manipulointi vaarantaa ajatukset vaihtoehdottomuuteen. 

Mitä voimme, kun monimutkaisuus haastaa ennalta-arvaamattomilla kysymyksillä, eikä ole työkaluja käsitellä nykyhetkeä? Kun ennen hyvin toiminut kysymys ei vastaakaan toimivasti vastaukseen. Kun kysymys jää leijumaan tarpeettomana, toimimattomana mielen kiertoradalle. Jääkö vaihtoehdoksi siis vääjäämätön tulevaisuus yhdistää mieli koneeseen, jotta yhä haastavampiin kysymyksiin voidaan saada tyydyttävä vastaus? 

 

Aika painava paikka

Kriisiytynyt kello ja painovoiman luuhistuttama todellisuus. 

Päivä ennen kellonkilinää, ennen armotonta ja suunnatonta säntäilyä. Ennen ensimmäistä hengenvetoa tanssittiin vihertävillä pelloilla. Ennen enteiden kivireet olivat hyödyttömiä, ja polut tallaamattomia. 

Voimista paino kouluttaa ajan kulkemaan omalla painollaan. Näin aika antaa paikan painolle, siis aika painavan paikan. 

Todellisuuden ilmentyminä punoudumme kerroksiin, joita peramme tulkintamme mukaisesti. Niinpä aamut voivat tuoksua kahvilta, aurinko karistaa unet silmistä ja tunnit tuntua riittämättömiltä. Painamme sumua putkeen omalla painolla, siis automaation sanelemana. 

Paikkoja, jonne elämä kiteytyy kimpuiksi, kuin ruusut, siellä on merkitysten sulatusuuni. Toisistaan täysin poikkeavat alkavatkin näyttää yhdenmukaisilta ja hetkessä eroa ei huomaakaan. 

Luomamme tarkoitukset ohjaa meidät uomiin, jossa kuljemme sovituin normein. Noudatamme omia käsityksiämme suuntamerkkeinä ja uskomme osuvamme oikeaan. Ehkä osumme, mutta se on merkityksen ulkopuolella oleva seikka. 

Ylistämämme seikkojen seikat syövät huomisen leipämme, joka tekee tilaa stressille, mutta pitää kynnet ja tukan lyhyinä. Näin yltäkylläisyydessä lionneina kriisiydymme omiin tavoitteisiin ja toimitamme paniikkia. 

Hiki otsalla aikamme henki tuottaa neurooseja keksintöjen lomassa. Todellisuudella leikitellään mielen kustannuksella ja sen huomaa seinääntuijotuskilpailulla. Käytännössä voin katsoa tiiliseinän läpi, jos tiedän mitä sen takana on, mutta en voi olla täysin varma. Mieli on kuvitelmaa, joten en voi olla varma tiiliseinän olemassaolosta, ennen kun sitä testaan. Mutta, mitä se sitten todistaa?

Ehkä maailma on totta, vaikka sille ei löydettäisi pohjaa. Pohjaa tai ei, ainakin havaintomme antaa meidän pitää maailmaa totena ja sen on riitettävä. 

Lepositeisiin kapaloitu

 On lupa olla ja lausua typeryyksiä. Siksi typeryyttä on, eikä sitä voida kieltää, koska se olisi typerää. Kun määrittelemme typeryyttä, on siitä oltava omakohtaista kokemusta. Kuka sitten oman typeryytensä kieltää, niin jättää viisastumisen mahdollisuuden.

Typerä viisas toistaa juttuja, niin kuin ne olisivat omia vaatteita. Päähän pöllähtelee uskomattomia tarinoita menneiltä ajoilta ja se on totta. Totta ovat selitykset, jotka välttelelevät johdonmukaisuutta. Johdonmukaisuus kiemurtelee, kuin käärme aavikolla. Tarinassa kerrottiin, että käärme söi itsensä ja loi sitten nahkansa uudestaan.

Eihän kukaan typerys lankea tarinaan, ei ennen kuin on itse sen nähnyt. Viisas kuitenkin lankeaa ja tekee mahdottomasta mahdollista. Kaikki mikä on mahdottoman rajamailla, on mahdollinen siitä kiinnostunut.

Omenan putoaminen kohti maankamaraa herätti perustavanlaatuisen kysymyksen uneksijoiden tietoisuuteen. Uneksijan maa, jossa todellisuus hahmotellaan puriksittavaan muotoon.

Epähuomiossa, tai nälissään typerys haukkaa omenasta makean suupalan ja tulee tietoiseksi itsestään. Nämä typerän kiehtovat tarinat, joiden ympärille on rakennettu temppeleitä todisteeksi todistamaan käsittämättömyyttämme.

Näinpä eräskin tietoisuutensa todistaja toteaa järjen olevan järjetöntä. Siinä missä järki seisoo tukevasti ja järkähtämättömästi omilla jaloillaan. Siinä samassa järjettömyys todellisuudesta kanavoidaan ja padotaan luonnolliset reitit.

Järjestä viis, sehän on tuonut mukanaan päänsärkyä ja aina uudestaan ratkaistavia ongelmia eteen. Vaikka kuinka järjettömästi järkeilee, järjen päätepysäkki on järjettömyys.

Mikä, tai mitä päätepysäkillä lymyää, on kenties todellisuus, tai monisyisesti hahmoteltu harha. Järjen yli ajettuamme voidaan ottaa hetki rauhassa lepositeisiin kapaloituina.

Eipä hullumpaa elämää tiedottomana itsestään, tiedostavasta maailmasta. Tiedottomana maailma antaa uuden merkityksettömän käsityksen järjestä. Koska levossa uudelleen järjestetään, niin huominen on piirun verran toisen näköinen. 

Vaalien varjossa

Holhous karnevaalin A, B, C, D, kissa kävelee tikapuita pitkin taivaaseen. 

Hyperventilaatioita aiheuttava holhoaminen tuodaan kultareunustarjottimilla eteemme. Koska demokraattista valtaa käytetään yksilön vallan kahmimiseen. Demokratian käsitettä käytetään illuusion luomiseen ja seuraavaksi käsitteen kimpussa onkin salaliittoteoreetikot. 

Kerran, kun jotain on julistettu, niin vaistomaisesti unohdetaan valehtelun potentiaali. Voisiko joku olla niin röyhkeä, että valehtelisi sosiopaattisesti demokratian kustannuksella? Kun hyväuskoisuuttamme käytetään häikäilemättä hyväksi, niin kyynisyytemme herää henkiin ja apatia vallitsee. 

Kyynisyyden ja apatia kourissa kipuillaan ja kyseenalaistetaan hyvät tavat, juuri kuin  hyperventilaatio on hieman tasoittunut. Niinpä tehdään poliittisesti riippuvaisia tutkimuksia ja heristellään sormia moraalikadon ikeessä. 

Vapaasti muuraava rakentaa vastakkainasettelun kysymällä, etteikö enää ole mitään pyhää? Samalla toinen jalka poliittisessa lobbauksessa, kainalossaan uudelleenkaavoituskaavoja. 

Päädymme instituutioiden uudelleenohjaukseen, siis pöytiin, joissa poliittisesti riippuvaiset näkemykset painavat puntissa. Kun epävarmuus kasvaa yhteisössä, on tarve lisätä hallintoa ja hallinto lisää byrokratiaa.

Yleisestä näkemyksestä poikkeaminen aiheuttaa närästystä median suurennuslasin alla. Koska mediatalojen resilienssi on niin heikko, on parasta tuuttaa tuttua ja turvallista.

Maailma, jossa ei ole virheisiin varaa, ei kannusta terveeseen riskinottoon. Mikäli myös vastuuta siirretään taholta toiselle, kertoo se sanoman klassisesta moraalikadosta.

Itseensä hukuttavat julkisuusnarkomaanit toimivat infulencer-broilereina. Rasvan ja sokerin nälkäiset kansalaiset ahmivat lautasensa tyhjiksi vielä insuliinipiikki pakarassa kiinni.

Kukkarosta toiseen, hallitus ja narkomania toteaa samaaan hengenvetoon olevansa umpikujassa. Silti on tehtävä pakkotoistot, nostettava käden ilmaan ja siirrettävä vastuu. Käytetään yhteiset resurssit tappiin ja vieroitusoireissa mietitään vippiä. 

Mannerheim

 Nimetön, huurun peittämä ilta laskeutui kansakuntaan. Taloissa kiskottiin kaksin käsin verhoja ikkunoiden eteen ja lukittiin ovet tiukasti kiinni. Kansakynttilät paloivat pöytäänsä kiinni ja muistona pöydällä kärventynyt sydän. Kaapeissa runsaasti säilykkeitä, kaupat imuroitu tyhjiksi kulutustavarasta ja ruuasta. Radiosta kuuluu suhinaa ja ehkä vaimeasti voi kuulla puhetta. Ei kuitenkaan niin, että saisi täysin selvää, mitä siellä puhutaan. Jotain on tapahtunut, mutta mitä. Jotkut uskaltautuvat ulos, mutta kylmä henkäys käännyttää heidät takaisin, vaikka sitten väkivalloin.

Kaiken pitäisi olla taas ennallaan, kun aamu valkenee, eikä kukaan muista tapahtuneesta. Tämä tapahtuu aina silloin kun kuu möllöttää taivaalla täydellä teholla. Aihe josta vaietaan, tai sitten olen ainoa, joka kantaa raskauttavaa salaisuutta tapahtuneesta. Ei puhettakaan, että maailmassamme tapahtuisi yliluonnollisia asioita, koska niitä ei ole.

Aika häkää kiiruhdan lääkäriin vastaanotolle ja kerron, että näen asioita mitä muut eivät. Lääkäri tutkii ja hutkii aikansa ja toteaa minun olevan terve, kuin pukki. Mistä hemmetistä voi olla kysymys?

Epäilen mieltäni ja jään odottelemaan seuraavaa kuuta nousevaa. Viimein koittaa uusi kuu ja tapahtumaketju muistuttaa edellistä siitä mitenkään poiketen.

On otettava itse selvää ja niinpä päätän painaa jalkani huopikkaisiin ja marssin määrätietoisesti ulos nimettömään iltaan. Avaan ulko-oven varovasti ja käppäilen pihalle puun alle. Kuulen kohinaa ja olen varma sen olevan kylmästi työntävä käsi, joka veisi minut takaisin sisään. Niin se onkin, ja menetän kehostani hallinnan ja seuraavana aamuna herään kylpyhuoneen lattialta aurinkolasit päässä.

Voisin kysyä naapureilta, että miten heidän eilinen iltansa on sujunut. Tuumasta toimeen rynnistän naapurien oville koputtelemaan, mutta ei kukaan kehdannut avata. Kun oveen koputin, niin oven takana tuli radiohiljasuus, ovi toisensa jälkeen. Uskomaton toivottomuus, kun ei saa tietoa mistään ja vaikuttaa siltä, että olen ainoa joka ei tiedä jotain olennaista. Sitten muistan, että en ole koskaan nähnyt naapureitani, onko tässä talossa ketään muita? Sorkkaraudalla ovien avaaminen käy kyllä mielessä, mutta entä jos siellä sittenkin on joku.

Päädyn kuistille laskemaan puun lehtiä tekemisen puutteessani, ja niin kuluu kuukausi seuraavaan uuteen kuuhun. Tinkimättömyyteni ottaa selville nimetön ilta, tänä iltana voisi vihdoin toteutua.

Kylmä käsi ei minuun tällä kertaa suuntaa takaisin, niin olen päättänyt ja sytyttelen tuleen ennen kylmän kosketusta. Näin myös tapahtuu ja pienimuotoisen ukkosmyrskyn keskeltä valkenee valtion olemus.

Nyt pääsen menemään omin ehdoin kotiin, josta tosin maksoin. Maksoin täyteen puhallettuja lupauksia, joita ei voida täyttää muulla kuin heliumilla. Hyvä tietää, että pikkuoravaäänillä selitetään lupaukset parhain päin. Lupauksien ylle laskostellaan somasti silitetty liina, jotta julkikuva pysyisi siistinä.

Nostan kauluspaidan kaulukset pystyyn, ikään kuin mielen ilmaisuna, vaikka kelle ilmaisuni kuuluu? Nämä ovat niitä asioita, jotka saavat hyvän fiiliksen, vaikka muuten asiat olisivat mukkelis makkelis. Niinpä päätän ottaa lasten lelukaapista keppihevosen ja laukata viikset vinossa kaupungilla alasti.

Tyhjät ja hengettömät kadut raikuvat epämääräisestä metelistä, jota pidän villiintyneen keppihevosen selässä. Muutamissa ikkunoissa värähtää verhot ja tunnistan katseen puhuvan. Että, jälleen on päässyt järjestelmän läpi avohoitopotilas riekkuloimaan. Noin soma ilmaisu kasvattaa itsetuntoni huippuunsa, ennen kuin huomaan yön kääntyneeksi. Seison liikenneympyrässä, kuin Mannerheim. Nyt tiedän, miltä ihmeestä tuntuisi, jos ne tuntisivat. Tekeydyn roomalaiseksi patsaaksi ja uskon sen toimivan. 

Esitän niin hyvin rooliani, että taidekriitikot tulivat hämmästelemään. Seuraavan päivän lehdessä ylistetään tuntematonta taiteilijaa kaupungin elävöittämisestä ja rohkeasta kannanotosta. Vaikka se kannanotto ei koskaan minulle selvinnytkään, niin valtakunnan lehdissä pyörii kuva uudesta mannerheimista. 

Ensihumun laskeuduttua annan keppihevoselleni käskyn laukalle ja pääsen vihdoin norkistamaan rajojani. Joku kansalainen päätti ottaa slaagin, kun näki Mannerheimin liikkuvan. Siitähän se soppakattila pursui yli äyräiden. 

Näin saatiin nimettömälle illalle nimi ja tuo nimi laukkaa kohti uusia seikkailuja keppihevosellaan.