Nimi on vaikein

Voi, kun olisi jotain kaunista sanottavaa. Jotain filosofian ja runouden nektariinia. Jotain ymmärrettävää ja mystistä, elävää, luonnollisen elämän sanomaa.

Voi, kun vain ymmärtäisin, etten ymmärrä filosofiaa.
Voi, kun vain ymmärtäisin, etten ymmärrä runoutta.
Voi, kun vain ymmärtäisin, etten ymmärrä elämää.

Olisipa ideani idealistisen pehmeä villatyyny.
Olisipa päiväuneni makea matka maailman ympäri.
Olisipa hetki kesän kaunen lampi.

Olen unohtanut sen sanottavan matkalla, kun sanoin aikaisemman sanottavan. Katosi ajatus, enkä voi olla enään varma sanoman olleen koskaan edes olemassa. 

Olen kai kätkenyt jotain sisälleni, enkä saa sitä sanotuksi. Olenko sitten lähellä sitä ratkaisua, jota en kuollakseni saa muistiini?

Maku

Aiheen aiheuttaja on aiheuttanut aikaansa suurimman ilon. Se on aiheuttanut toistoillaan toistamattoman todellisuuden. 

Aiheen ympärillä leijuu hikinen ja kiimainen ilmapiiri. Se on verta, hikeä, mutta ei kyyneltä. 

Aiheen todistajat ovat olleet toistaiseksi salassa. Se vie heidät tänään ja huomenna iloitsemaan toisistaan.

Tulevaisuutta katsoessaan toiveet ja haaveet vielä toisilleen pilvien harsoa. Se on vielä turhaa miettimistä, mutta aikaansa kohdatessa järkevää todellisuutta.

Hetket liikkuvat siivillä. Hetket hetkestä katoavat unisiin silmiin, toisiin silmiin katsoessaan onkin jo aamu. Sen verran pirteänä voi painaa seuraavankin yön valvoen kanssasi.

Tahtoni sanelee kummia, mutta sinä tulet ymmärtämään tämän, sekä tämän ja seuraavan tulevaisuuden pointin.

Monta tulkintaa

Tutkin vanhat muistivihkoni ja mietin, että missä vaiheessa kirjoitin tämän päivän tapahtuman. Tuosta suttuisesta ruttuisesta tekstistä koitan tulkata itselleni vanhoja ajatuksiani. Koitan löytää jotain viitteitä virtaviivattomasta ajatuksen juoksusta. Mutta, nähtävästi aikaisempi eletty elämä korjaa virheensä tulevassa menneisyydessä.

Koitan kääntää tekstin helposti tulkattavaksi pamfletiksi tälle ajalle tarkoituksettomaksi. Kuitenkin toistan kaikkeuden perus sykliä pyrkimyksilläni ja joudun aloittamaan alusta. 

Joudun kaivaman kellolle kuopan, jotta aika hidastuisi. Toisen kellon lennätän taivaalle, jotta jäisin kahden ajan väliin toteuttamaan paradoksia. 

Kuitenkin tieteellinen näkemättömyys ajan elämästä uupuu ontuen. Se on jatkuvasti läsnä, mutta ei anna koskettaa itseään missään käsityksessä.




Käsittämättömyys aiheen vierestä rakentuu itsestään. Se kasvaa kasvamatta ilman järkeilyä, järkyttääkseen itse kirjottajan.

Itsensä toistaminen almanakkaa seuraten tuntuu olevan samaa aikaa. Tuntuu aika vievän ensiksi järjen sen tutkijalta. Näyttää se vievän puolustuskyvyttömältä ajan puolustajalta hengen jokaisella yrittämällä. 

Tälläkin kertaa psyykasin itseni saavuttamaan ratkaisua aikamme ongelmaan, mutta aika vei jälleen voiton. 

Ajan riiston nopeus määrittyy toistojen ja vaiheilujen yhteen lasketusta summasta, josta vähennetään tiimalasin pudonnut hiekka. 

S

Se inhimillinen ihminen on aikanaan kuulunut paratiisi sieluihin. Se on ollut puhdasta vettä. Se on ollu kasvattamassa sademetsää. Se on ollut pehmeätä höyryä ilmassa. 

Kysymys sielusta on vastaus kysymyksessä. Sielu on neste kiinteänä maassa, ilmassa hengitettynä ulos kehosta.

Se inhimillinen Maailma musertuu kehon painosta. Se jää kasvattamaan egoaan ja yliminää. 

Se voimistuu "menestyksestä" tuottaa "hyödyllistä" arvoa elämälle.

Katse

Hepo viitoittaa reitin tiestään, taivalletusta tarinan kielestään. Sen pointin helppo poni pomppii pallomeren aalloissa. Aikaan on helppo saada kupliva ilma väreilemään energiakentässä. Vaikkei kenttää tavalla voi väistää, sillä se virtaa jatkuvasti sisältämme lävitse. Se virtaa verenä suonissa pakonomaisena pakotettuna tekemään tehtäväänsä. Tarkoitus tavalle annettu tavalta valta kannettavana ulos ilmaan. 

Siemen keväästä kesään kerkeävät kukat purjehtia kukkimaan. Siivellinen räpäyttää muistonsa takaisin puistoon.

Penkillä odottava aika odottaa seuraavaa tulevaa, tuleva tulevaa odottaa. Olennainen olematonta kaipaa, kaipuu kurkkua kuristaa, kurki joutsenlammen itselleen julistaa. 

Tuutulaulun tahdistin tahdittaa tahdittoman sydämmen paikoilleen. Pakoileva olemus kohdistaa peilinä katseesta toiseen, toisen peilistä itse peiliin. 

Uneni

Uneni arvoitusten labyrintti. Availen ovia tietämättä, että mitä niiden takana on. Avautuu uusia Maailmoja josta en tietä mitään, ja olen mennyt aina kauemmaksi lähtöpisteestä, kadottaakseni jotain itsestäni. Kuitenkin matkalla on tarttunut peikkoja mukaan, mutta  mitä peikkoja, niin ilmenevät ne vasta myöhemmissä näytöksissä.

Ne kaukaiset Maat, merien taivaat huuhtelevat mielen uuteen kohtalon kohtaamiseen. Ne Pienet yksiyiskohdat paikoittanin koituvat todellisuuden ilmentymiksi, vaikka niillä ei ole sen suurempaa merkitystä.

Kujajuoksut kaikkineensa ovat horjuttamassa henkistä mielen rauhaa, kun ei tiedä matkan määränpäätä, eikä edes aloitus preesenssiä.

Sivuseikat väreilevät fyysiseen Maailmaan niin voimakkaasti, että aika ajoin on antauduttava voimakkaalle pelolle. 

Sen pelon myötä voi ymmärtää, etten taaskaan saanut otetta havittelemastani. Kun kuvitteli saavansa kiinni, niin hetki hetkessä huomaa hamuilun pakenevan yhtä kauas kaukaisuuteen aikaisemmasta. 

Joka kerta sielä käyn, mutta joka kerralla muisti ei pelaa, koska tietoisuus jostain käsittämättömästä on liian suuri taakka. 
Siellä on harhaan johtavia viitteitä. Ja jos niitä alkaa liian innokaasti seurata, niin huomaa kompastuvansa omiin lakseisiinsa. 

Eikä siellä tunneta fyysisä rajoitteita, ei samankaltaisuuden lakeja, ei tämän Maailman mekaniikka, eikä loogisuuden realiteettiä.

Siksikö se on niin absoluuttisen kiehtovaa rajattomuuden tunnetta, että nämä merkit loppuvat kesken sitä selittäessäni. 

Milloin olen lentokoneesta hyppimässä. Milloin mereen pohjaa siintämässä. Milloin tornin nokaan kiipeämässä. Milloin avaruuden aukkoihin kiitämässä. Milloin missäkin olen, niin on jossain olatava.

Tietääkö tietään

Tietämättömyys on ansa, tietoisuus siitä on rasittava taakka ajatuksissa. Siispä toistuu sukupolveltlta toiselle erheet eri muodossa. Mutta, miksi tietämätön tästä kertoo?

Toistan vain entropian määräämätöntä ja ankaraa lakia, jolle olen alentuva ymmärtämään ymmärtämätöntä entropiaa.
Enemmän tai vähemmän olen osa entropiaa, joten voisin naiivisti ajatella ymmärtäväni jotain asiasta, mutta kuinka väärässä sitten olenkaan, kun julista jotain todeksi?

Julistaessani totuutta elementeistä, olen joutunut kauemmaksi asian ytimestä. Hyvin perustelemalla voisin saada kannatusta mille tahansa aiheelle, mutta koska voisin olla täysin varma toiseudesta?

Jos en itselleni pysty todistamaan tai vakuuttamaan elämän metafyysistä olemassa oloa, niin onko sitä olemassa?

Vastausta kysymyksiin on usein suppea, vaikeasti ymmärettävä tai niin pitkästi ja kuivasti selitetty, ettei kukaan jaksa sitä lukea.

Nämä ovat logiikkaa käyttäen sellaisia kysymyksiä, että joudun käyttämään suuren osan elämästäni näiden pohtimiseen. Siitäkin huolimatta, etten tulisi hamaan loppuun asti ymmärtämään itselle esitettyjä kysymyksiä, niin saan kuitenkin valtavan hedonististsa nautinnon. 

Voisi vain jatkaa kysymyksien esittämistä, koska se näyttää olevan tietämättömän tarkoitus.