Tutkin vanhat muistivihkoni ja mietin, että missä vaiheessa kirjoitin tämän päivän tapahtuman. Tuosta suttuisesta ruttuisesta tekstistä koitan tulkata itselleni vanhoja ajatuksiani. Koitan löytää jotain viitteitä virtaviivattomasta ajatuksen juoksusta. Mutta, nähtävästi aikaisempi eletty elämä korjaa virheensä tulevassa menneisyydessä.
Koitan kääntää tekstin helposti tulkattavaksi pamfletiksi tälle ajalle tarkoituksettomaksi. Kuitenkin toistan kaikkeuden perus sykliä pyrkimyksilläni ja joudun aloittamaan alusta.
Joudun kaivaman kellolle kuopan, jotta aika hidastuisi. Toisen kellon lennätän taivaalle, jotta jäisin kahden ajan väliin toteuttamaan paradoksia.
Kuitenkin tieteellinen näkemättömyys ajan elämästä uupuu ontuen. Se on jatkuvasti läsnä, mutta ei anna koskettaa itseään missään käsityksessä.
Käsittämättömyys aiheen vierestä rakentuu itsestään. Se kasvaa kasvamatta ilman järkeilyä, järkyttääkseen itse kirjottajan.
Itsensä toistaminen almanakkaa seuraten tuntuu olevan samaa aikaa. Tuntuu aika vievän ensiksi järjen sen tutkijalta. Näyttää se vievän puolustuskyvyttömältä ajan puolustajalta hengen jokaisella yrittämällä.
Tälläkin kertaa psyykasin itseni saavuttamaan ratkaisua aikamme ongelmaan, mutta aika vei jälleen voiton.
Ajan riiston nopeus määrittyy toistojen ja vaiheilujen yhteen lasketusta summasta, josta vähennetään tiimalasin pudonnut hiekka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti