torstai 11. huhtikuuta 2019

Uneni

Uneni arvoitusten labyrintti. Availen ovia tietämättä, että mitä niiden takana on. Avautuu uusia Maailmoja josta en tietä mitään, ja olen mennyt aina kauemmaksi lähtöpisteestä, kadottaakseni jotain itsestäni. Kuitenkin matkalla on tarttunut peikkoja mukaan, mutta  mitä peikkoja, niin ilmenevät ne vasta myöhemmissä näytöksissä.

Ne kaukaiset Maat, merien taivaat huuhtelevat mielen uuteen kohtalon kohtaamiseen. Ne Pienet yksiyiskohdat paikoittanin koituvat todellisuuden ilmentymiksi, vaikka niillä ei ole sen suurempaa merkitystä.

Kujajuoksut kaikkineensa ovat horjuttamassa henkistä mielen rauhaa, kun ei tiedä matkan määränpäätä, eikä edes aloitus preesenssiä.

Sivuseikat väreilevät fyysiseen Maailmaan niin voimakkaasti, että aika ajoin on antauduttava voimakkaalle pelolle. 

Sen pelon myötä voi ymmärtää, etten taaskaan saanut otetta havittelemastani. Kun kuvitteli saavansa kiinni, niin hetki hetkessä huomaa hamuilun pakenevan yhtä kauas kaukaisuuteen aikaisemmasta. 

Joka kerta sielä käyn, mutta joka kerralla muisti ei pelaa, koska tietoisuus jostain käsittämättömästä on liian suuri taakka. 
Siellä on harhaan johtavia viitteitä. Ja jos niitä alkaa liian innokaasti seurata, niin huomaa kompastuvansa omiin lakseisiinsa. 

Eikä siellä tunneta fyysisä rajoitteita, ei samankaltaisuuden lakeja, ei tämän Maailman mekaniikka, eikä loogisuuden realiteettiä.

Siksikö se on niin absoluuttisen kiehtovaa rajattomuuden tunnetta, että nämä merkit loppuvat kesken sitä selittäessäni. 

Milloin olen lentokoneesta hyppimässä. Milloin mereen pohjaa siintämässä. Milloin tornin nokaan kiipeämässä. Milloin avaruuden aukkoihin kiitämässä. Milloin missäkin olen, niin on jossain olatava.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti