Nyt kolmatta kertaa tarkistan ajatukset ja olen valmis heittämään viimeisenkin idean romukoppaan. Eihän tästä tule mitään, eihän enää tarvitse kuunnella sisäistä mollausta. Mutta, on pakko. On pakko vain jatkaa, jatkaa ja jatkaa.
Nyt saa riittää!
Kuka luulet oikein olevasi, kun tulet noin vain mielivaltaisesti päättämään asioistani? Mitä luulet sillä saavuttavasi, kun toistat samaa siimaa ilman kelaa?
Kyllähän me se tiedetään, miten tähän voidaan vastata ja missä asennossa suun pielet sitten repsottavat. Tiedämme, kuinka paljon sattuu pettyä itseensä, kun emme voi syyttää ketään muuta virheestämme. Tiedämme, että olemme myös itsemme vihollisia ja todennäköisemmin vielä pahimpia sellaisia.
Kelan siima vain jatkuu turhamaisuuteen ja itsesääliin. Säälissä rypemistä on jopa itse häpeällistä seurata omasta näkökulmasta. Täältä pohjalta, kun istuu ristiasennossa, niin huomaa pilvenpiirtäjien huojuvan.
Hyvät puolet tässä tietenkin on. Täältä ei voi tippua ja satuttaa itseään, ellei tänne jää asumaan. Vaikka vaatimattomassa elämässä ei ole mitään vikaa, niin luonto ja vietti eivät anna myöden kahlita pimeyteen.
Työ ja sen tulos harvoin palkitaan porkkanoilla, vaikka myisit mummosi, tai pakastaisit pappasi. Tärkeintä on pitää tosiasiat mielessä, vaikka se nostaakin oksennuksen kurkkuun.
Sitten, kun asiat on puristettu säilykepurkkiin ja pilkottu kirveellä kahtia, niin voimme eheytyä, kuin ikimetsä. Voimme asettaa aaveet sivuun ja jälleen haaveilla unelmistamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti