Ohut reuna

Tarpeeksi yksinään.

Ajatukset pyörivät samaa kehäänsä, eivätkä jaksa muuntautua, mutta ovat juuttuneet kiinni, kuin takiaiset.

Menneet asiat ovat terävinä pannussa, mutta silti samaa kuivaa puuroa. Nieleskely tuntuu vaikealta, kun lähtökohdat ovat tiedossa. Tiedän, että olisi uudistauduttava ja kammattava tukka, pestävä hampaat, käytävä suihkussa, mutta puuro ei maistu tänä aamuna.

Muistanko enää sitä aamua, jolloin voisilmä puurossa ja lasillinen maitoa olisi hellinyt vatsaani ja nostanut hymyn huulilleni? Muistanko sellaista päivää, jolloin silmät olisivat olleet enemmän auki, kun silmäpussit painavat luomia? Muistanko sellaista iltaa ennen nukkumaan menoa, jolloin en murehtinut aamuheräämistä?

Olenko oravanpyörässä, vai pyörä, jota poljetaan niin pitkään, että sisäkumikin ajetaan viimeiseen asti?

Käämiä ei jaksa polttaa, sillä tietää sisäisen ropun kärähtävän alta aikayksikön. Se palaneen käry, joka pohjaan palamisesta syntyy, aiheuttaa jälleen yhden turhan hälytyksen.

Avunhuuto parvekkeella, kitarisat riekaleina ja silmäpussit kaiteessa kiinni, paikalle kutsutaan valkotakkiset.

Avohoitopotilaat hoitamassa hoitajia ja hoito ensiluokkaisen lääkepainotteista pakottamista.

Se vapaudesta, kun vapaus tunnistetaan vasta vangittuna. Vanki tuntee vapautensa, kun vapaa vaeltaa vapaaehtoisesti vallan vankina.

Kehässäni yksi mähmäinen käsite häiritsee läsnäoloani ja turmelee realiteetit arvottoman armottomaan mustaan laatikkoon.

Idiootin typerät lauseet alkavat kuulostamaan järkeviltä kiertokulussa. Niin kuin pimeä valaisee valopään, kun valo heijastaa oikeasta kulmasta. Kulmaan katsojan silmät katsovat kieroon, kun kuivia silmiä räpyttää.

Pahinta ei ole kehässä pyöriminen, vaan tieto siitä, että pääseekö täältä pois, jos ja kun pääsee, niin mihin joutuu. Onko vastassa soittokunta soittamassa tervetulijaislirutteluja, niin kuin kuninkaallisille? Onko pöydät katettu täyteen rönsyileviksi yltäkylläisyydestä, niin että pöydän jalat notkuvat?

Vai onko koneiston aivopesu purrut niin hyvin, että hourin mielikuvilla auringonlaskun viimeiseen satamaan? Heitän kolikkoa ilmaan ja saan huomata, että on kolmaskin vaihtoehto: pelikoneista tuttu kolikko jää pystyyn. Ei kruunua, eikä klaavaa, jäljelle ei jäänyt muuta, kuin kolikon ohut reuna.

Hirvittävintä on huomata sellainen kohtalokas fakta, että joillekin pyöreässä maapallossa tosiaan on reunat, jonne voi tipahtaa. Maailman reunat raatelevat tippuvaa kohtuuttoman rajulla iskuilla, eikä reunalta näe pohjan suuta.

Eikä anneta kurjuuden loppua liian yksinkertaisesti, sillä haluamme uskoa kurjuuden kuuluvan opetukseen. Opetuksen saatuamme, harkitsemme arvoa ja paikkaa, jonne voimme sijoittaa haavoittuneet pois silmistämme.