Perjantai

Näin viikon päätteeksi on mukava käydä rentoutumassa kuppilassa ja nauttia huurteisen mausta. Joten astun kuppilan narisevasta ovesta sisään ja suuntaan katseeni kohti tiskiä. Nuo kaikki pullot ovatkin hienossa sekaisessa rivissä, joka saa mieleni lähes räjähtämään. Kuitenkin tänään taidan pysytellä miedoissa mallas maiseman humussa. 

Ensimmäinen hörppy tuopista tuottaa assosiaation siitä, että olisin nostanut tämän tuopin huulilleni joskus aivan samalla tavalla. Turhaa minä tuollaisia nyt alan miettimään, sillä näyttäähän täällä olevan muitakin. 

Pyörittelen päätäni, kuin pöllö konsonantin kohdalla ja pysäytän katseeni herttaiseen leidiin, Joten tätä tilaisuutta en voi olla käyttämättä. 

Kysyn kohteliaasti, että voinko istahtaa seuraksenne, johon saan hempeän nyökkäyksen. Minulla taisi käydä heti flaksi! On otettava oikeen kunnon hörppy huurteista nannaa juhlan kunniaksi.

Päässäni pyörähtää pari hassun hauskaa vitsiä, jotka voisin murjasta tässä ilmoille, sillä ensivaikutelma on nyt tärkeintä. Mutta hetkinen, kuinkahan ne nyt taas menivätkään?

Pyörittelen mielessäni: Olivatko vanhenpasi simpukoita, sillä olet tuollainen helmi? Mennäänkö meille, teille, vai junanraiteille?

En muista muita reploja tähän hätään!

Tässä vaiheessa huomasin, kuinka leidi nostaa päätään ja olen todella valmis laukasemaan replan häkkiin. Olen avaamassa tilanteen, niin eiköhän hepponen pöydän jalka napsahda poikki minun yläkropan rötköttämisestä. Saan juomat päälleni ja voin hetken kuvitella olevan vonkaputouksessa.

Paikalle paukkii portsari sikaniska ja ymmärtää tilanteen väärin. Ottaa minua kauluksista kiinni niin, että paukkuu peräpukamissa asti. 

Seuraavaksi löydän itseni asfaltin pinnalta laskemassa tupakan tumppeja housut märkänä ja kaulus taiteltuna urbaaniin muotoon.

Tälläistä tapahtuu vain silloin, kun hakee edes vähän lämpöä ja läheisyyttä. Tosin, sitä läheisyyttä taisin juuri saada tuolta karjulta.  

Sotku

Elämän pelon kohtaajat kohtaavat pelosta itsensä. Säikähtävät toinen toisiaan ja pakenevat itseään. Jättivät samassa hienossa hetkessä palojaan katsomatta. Sen pituinen oli pelko. 
Sen pelon pituus oli pelto pellon kasvin varsi. 
Samassa aivastaa allergian valuvasta nenästään kasvaa sadoista 
satama. Satamassa odottaa kippari kääntyvää laivaa valaan selässä. 

Nukkuvat linnut sopuisasti hiiva piipun pesässä, vasta nähden seuraavassa kesässä. Tarina eräiden eri matkasta kulkee kädet taskussa. Vaan kertoman kuulevat kuulijat, kuulematta jääneet ohikulkijat.

Suustaan juuttuneet suuttujat pölöttävät pöydät kumoon. Saavat he heinäladon ovetkin ällistymään pakanoiden parsituista kielen pätkistä. Sanovat monesti kangas pussin sopivan päähän paremmin, kuin nenän Maicol Jacksonille. 

Sehän on pelkkää puhetta kuuroille korville, puhetta torpparin maahan lyödyille merkki tolpille on kunnioitus valeen takaa taattu. Kaarna puun syyt kertovat taas Maailman menoa aika moista toisellaista toista päästyään eroon metsurin terän jaloista.

Haaroista kalvennut käsittelijä pyyhkii otsastaan kulissin paljastaakseen kaivon kylmät kasvonsa. Sanotusti aikaisemmat tahdot kuluneet vintillä viinipullojen tykönä. Yöstä seuraavaan päivään ponnistaa ponilla uljas prinssi. Tottakai povessaan triio kirjo pinokkio pinssejä. 

Kaikkeus

Mailmankaikkeuden tarkoitus on järjestäytyä kaiken kaaoksen keskellä vallitsevassa tasaisessa virrassa.

Atomin koko on väistämättä suurempi, mitä atomin kaikkeus antaa ymmärtää.

Välimatka atomin kaikkeudesta on yhtä pitkä, kun on kaiken kaikkeuden välimatka yhtenäisyyteen.

Muutos vallitsee yhtä mittaisella voimalla omalla aikajanallaan.

Näkemä tilamme koostuu haaleasta valosta, varjot valon takana kasaantuu yhdestä kahdeksi. 

Toistuvuuden syklit toistavat itsensä paradoksista syntyen syntymään paradoksiksi.

Tiedostamaton

Tiedostomattomastani tietoni hankin,
mutta sinulle se on pelkkä vale. Se on tyhjä kumiseva ahjo, joka huutaa tyhjyyttään. Samalla rännistä tippuva pisaran oksa putoaa maahan, katkeaa päreiksi homehtuen. Kaivaa olemassaoloaan jutuista juuristaan. Kaivaa olemustaan, olematonta, outoa, uuvuttavaa totuutta.

Jotain suun suullista totuutta haemme. Kolmannella askeleen käsi köyryllä kampeamme toistemme ylle. 

Sillä ensimmäisellä, ensimmäiselle annoimme kaikkemme, toiselle toista totuutta, tuurista kolmas kiittää ajastasi. Kaivamme itsemme uudestaan vanhasta uudesta vajasta, toinen toisillemme olemme lainassa. Tässä ja nyt. Tulevassa sanotaan niin sanotusti, sanoitetusti sanomme toistemme olevan toisillemme.

Pelkästään pieni unohdus kostautuu. 

Rakkaudesta en osaa puhua ääneen. En tahdo nähdä sinun surua, enkä tahdo nähdä sinun pettymystä kasvoillasi. 

En tahdo sano tahdon, koska tahtoni tahdon toivoa. Se toivosta tulkittuna tulkitaan toivottomuutena. Tästä eteenpäin kerromme jokaisen lauseen kuudella, jotta on jotain millä huudella.

Kuka

Tuskista juokset puskiin, 
kuskin paikalla junttaat puntit, 
pukin paikalta puhaltamassa sulkiin.

Ja juu, näetkö tuon puoli kuun, 
puoli hullun kuun, 
puoli tutun nähdessä käännät suun.

Kierähdät väitteen, 
lähdet kotiin kanssa vatsan väänteen, 
tämän illan käänteet.

Jäätkö näkemiin näkemään näkyjä, 
kellä oli tänään kävyn lisäksi kätyjä.

Puetko päällesi puseron, 
kurkkua kiristävän lukema Tubecon, 
on väärän värinen pusero.

Lukemasta innostut, 
sinua haukkumalla hiillostut, 
vielä viikko sitten tästä kiihotuit.

Liioittamalla liihotat Talebaani videon, 
vitosesta vedät egosi vetoa, 
koitat vain kasvatella omaa kekoa.

Syksyn temppeli

On syksyinen ja hämärä yön alku.

Vaellamme siellä metsään, 
minä ja muutama minun persoona.

Löydämme lehtien peitosta vanhan lahonneen oven. 

Oven takaa valjastuu kiviset portaat kellariin, 
tuumimme hetken ja astumme alas hämärään.

Hetken jäässä jälkeen tajuamme löytäneen kellari temppelin.


On vaikea selittää tuttua tunnelmaa, 
meidän lisäksi tunsimme sen, 
että siellä oli vahva vetävä voima.

Taulut seinällä esittivät elävää kuolemaa, 
kynttilät mennyttä lämpöä, 
seinät raihnaista aitaa, 
koko temppeli oli eletyn ajan aikaa.

Nurkassa vilkuilevat hautakivet, 
edessämme tyhjä seinä, 
tunnelmasta väsyneenä heitän selkäni lattiaan.

Päätöksen sanottua yövymme täällä, 
kysyvät katseet painavat päämme sumuun, 
nukkuvan mielen tuuduu.

Jonka tarinan täällä kuulet, 
peittäköön ne teidän silmät ja huulet, 
kellot lyönnin kerran kuulet.

Unohdin jo tekstin alun,
unohdin käveltyäni kävely kadun,
unohdin takaisin tulon ja paluun.

11704

Järjettömyyden kasvu valtaa aikeet, 
vie kahlitut kalheet mukanaan, 
voisit sanoa olevan ihan kukavaan.

Tämä tästä sanoutuu irti, 
oletko kuulaasti ajautunut filmi, 
leikatessaan pirulta päätä irti.

Mikä, kuka oli rajalla, 
särkyneen sielun tallot tahalla, 
avautuu vallan uusi kanava.