Taas tuo tumpelo tuijottaa minua peilistä.
Mitä ihmettä hän haluaa?
Kävisi edes parturissa ja ajaisi pois tuon skäkän.
Tuijotus vain jatkuu, eikä ilmekään ole värähtänyt viimeiseen varttiin, kerran hän nosti käden kaivaakseen nenää.
Olen näkeväni hänen nenäkarvan heiluvan, niin kuin se olisi kaappikellon heiluri.
Menee pieni hetki ja huomaan kulmararvojen vienon värähdyksen, kulmakarvat säikähtivät postimiehen tuloa postiluukkuun.
Näen sivusilmällä, että lattiallani makaa taas kasa karhukirjeitä. Ensimmäinen ajatus on, että sain lisää paskapaperia.
Toinen ajatus tulee vasta sitten kun ne ovat jo käytetty itse pyhimmän pyyhimiseen.
Paskamaiset laskut ovat kirjaimellisesti paskassa, niin on myös sormeni ja tietokoneen näppäimet...
Kun usein sattuu, niin siihen tottuu, ja mitä enemmän sattuu, niin on sanottu sen vahvistavan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti