Provokardio

Huomioon otettavaa. Huoneistossa on kiehuva tervakannu, pöytä ja pöydän päällä peltinen muki. Seinällä tuuhea ryijy, joka esittää sienimetsää. Lattialla mummolasta tuttu maton rääsy. Ilmassa haisee lyijy ja huoneiston käyttötarkoitus. Ei ole epäselvää nurkkausta, kun katosta roikkuu juutalaistähti. Ikkunasta olisi näkymä muhkeaan metsämaisemaan, mikäli hämähäkinseitti ei sitä peittäisi. Tämä paikka on ollut pimennossa jo ties kuinka kauan, vaikka tietoisuudessa kylläkin. Näennäisesti täysin arvoton, kun seinille piirtyy ahdasmielisimmät ajatukset ja ne huuhtovat mielialaa sienimetsään. Ajatusten musta-aukko, joka vetää puoleensa määrättömästi ja yksipuolisesti. Ehkä tämä on vääristymä aika-avaruudessa ja siksi todellisuus oikuttelee. Siksi voin astua ryijyn läpi sienimetsään keräilemään tietoisuuden murusia.

Liedellä poriseva tervakannu alkaa houkuttelemaan ja saa minut tarttumaan peltimukiin. Empimättä upotan mukin kiehuvaan kannuun ja tiedän tasan tarkkaan juovani mukin täydeltä tervaa. Tiedän, että toimillani poltan sisuskalut, kurkun ja kaikki olennaisen elämän edellyttäjät ja odotan kuolemaa.

Kuolema ei kuitenkaan tullut, eikä sisälmykseni ole palaneet, en ainakaan tunne kipua. Olen entiselläni, tai niin uskon, vaikka uskoni ei tähän liitykään. Jos jokin nyt johonkin liittyy, niin tämä huone ja aave, joka ilmeisesti olen. Olen kahminut toisten haaveita ja niistä syntyneellä katkeruudella suojaan sisimmäisen.

Ryijy kutsuu minut sisäänsä, enkä mahda estää sitä, liian kova estettäväksi. Painun syvälle pehmeään ja lämpöiseen peitteeseen ja ennen kun huomaankaan, olen sienimetsässä. Metsä on rauhallinen ja sykkii rauhallisesti, kuin nukkuvan karhun sydän. Metsä on ottanut minusta herkeämättömän otteen, jossa hillittömyyden siivet räpsähtävät auki, kuin moni tuhatpäinen perhoslauma.

Seuraan perhosen tietä aavalle merelle aina niin pitkälle, kunnes horisontti taittuu horisonttiin. Armoton laakeus ansaitsee kunnioitukseni ja niin ajatuksen lento rikkoo harmonian. Vaikka kuinka suunnistaisi virtauksen viivojen mukaisesti, niin huomaa ajelehtivansa tervakannussa.

Mitä jätinkään matkalle muistuttamaan itsestäni, olkoon ajan patina muuttuva ja virtauksessa huuhtoutuva. Olkoon tynnyriin huutavat tynnyreissä, kampaajat kampaamoissa, ainakin näin vielä toistaiseksi. On kuitenkin palattava lähtöruutuun muuttuvaa perhosen tietä pitkin, jotta säilyttäisin hiukan pidempään perinnön. Luomakunnassamme on toiveita olla muistettu siltä kantilta, minkä muurien sisälle olemme rakentaneet omat portimme. Joillakin käy tuuri säilyttää oma kuva raameissa hieman pidempään, kuin toisilla. He viestivät ja vaikuttavat vielä kuolemansa jälkeenkin, kuin olisivat aaveita. He ovat voimia, jotka työntävät ja vetävät, riepottelevat aikaansa noudattavia.

On palattava alkuun, mutta hommat menevät monimutkaisiksi, kun identiteetin palikat haihtuvat ykseydessä. Ykseys vie merkitykset, ikään kuin kuorisi sipulia kerros kerrokselta. Ykseys on tila kerroksien alla, jonka kautta avautuu portti alkuperäiseen. Eikä se ole sitä, mitä kuvittelin, tai mitä sanottiin. Se on sanattoman mykistävä tila ennen muuta. 

Viimein ryijy hellittää otteensa ja olen jälleen merkillisessä huoneessa ja kaikki on ennallaan. Aivan kuin aika ei olisi ylettänyt työntää lonkeroitaan tähän paikkaan. Aivan, kun en missään olisi käynytkään, mutta muistan matkani sienimetsään. 

  

Laskea leikkiä

 Patologi.

Hyvä on, sukelletaan. Kenen kanssa puhun?

Ei sillä niin merkitystä, kunhan puhut ja tunnet yhteyden. Se on kaikki kaikessa nyt ja tulevaisuudessa. Sanoilla ei ole merkitystä sen enempää, kuin olemassaolollakaan, ei ennen, kun sellaisen luomme. 

Nyt siis luomme merkitystä, tai yhteyttä johonkin.

Niin tämä toimii. Osoittelemme samaan suuntaan ja luomme samankaltaisuuksia ympärillemme, jotta ymmärtäisimme toisiamme. Tämän jälkeen tutustumme, siis alamme käyttämään samoja termejä ja liikkeitä. Viimeisessä muodossa muokkaamme näkymää ja käsityksiämme yhteisistä säännöistä.

Sääntömme luo itse itseään, se on sääntö. Joten ensimmäinen sääntö on toistaa sääntöä, joka toistaa sääntöä. Niinkö tämä toimii?

Ensimmäisen säännön luotuaan,  välttämättömyydestä tulee itseään ruokkiva pakko, joka sanelee ehdot.

Hivelevä ajatus, mutta voiko tätä purkaa?

Periaatteessa kyllä, mutta käytännössä mahdotonta ilman samankaltaista sääntö per periaatetta. Mallit noudattavat usein samankaltaisuuksia, niin kuin peruskallion muodot seuraavat toisiaan.

Maailma on yhdenmukainen ennen muutoksen voimaa, ja muuttujat synnyttävät arkkivihollisia.

Liikumme samalla kentällä kuin kaikki muutkin ja käytämme samoja linkkejä. Tässä tapauksessa onkin kyse nyanssien hieromisesta. Samalla tavalla kuin puuseppä vuolisi puunrungosta esille kanootin.

Vaikka seppä ei koskaan käyttäisi kanoottia, mutta sen tekeminen luonnistuu kuin itsestään, silloin se on tehtävä. Vasta tehtävään heittäytyneenä saattaa kohdata perimmäisen aatteen. 

Puheidemme lomassa näin illan suussa aterioimme ja nostamme kirurginveitset esiin ja vannomme valamme. Niin on tapa ja sääntöjä on suhteessa noudatettava.

Voimme vihdoin avata ja kääntää ajatusta patologin silmin ja tehdä diagnoosianalyysi-päätelmän.

Takanamme on korvamerkittyjä päiviä ja siitä syystä korvat hehkuvat punasina. Sekä kantapään kautta oppiminen on kannattamatonta kanta-askeltaa. Vaikka laskisinkin leikkiä, niin kannattavaa on leikkiä paljon ja laskea.

Toimituksessa ilmenee jälleen puutteita. Tästä koituu ajatusarestia siihen saakka, kunnes muodolliset riitelyt ovat ohitse. Muodollisuuksilla on aika ajoin tapana mennä henkilökohtaisuuksiin ja siksi dominorata kaatuu ennenaikaisesti. 

Biopeili

 Kärrynpyörä.

Yhteys katki. Maston antenni joutui kokemaan ennennäkemättömän myrskytuulen. Sen seurauksena olemme menettäneet monien identiteetin, sekä kontrolloinnin. 

Olemme keränneet ainekset rovioon, jotta voimme lähettää savumerkkejä tilanteen vakavuudesta. Emme ole täysin varmoja tunnistetaanko merkkimme, mutta huomio taitaa olla ensisijaista. 

Aika ei ole puolellamme, mikäli näin suuri joukko herää samasta unesta asumaan aikaan tuntematta itseään, mikä olisi lopputulos? 

On tyystin mahdotonta ennustaa, kun shamaanin rumpu soi tasaisella tahdilla repeämään. Kun kyky kommunikoida, tai koko käsitys kuulemasta pelkästään hämmentää, mitä meistä jää? 

Edelleen työnnämme kuormaa rystyset valkoisina ja kenties mietimme, kuka olisi seuraava. Kuka ottaa vastaan sen, mitä itse ei jaksa kantaa. 

Elämä on olemusta, mutta vasta heräneelle olettamusta syvimmästä itsestään. Niin kuin itsestäänselvyys antaa ymmärtää, mutta ei  ymmärrä antaa. Sukkelasti sujahdamme jonnekkin muualle, jonnekin sellaiseen paikkaan, jossa saamme pelata omilla säännöillä. Niin pitkään, kun pelaaminen sujuu, ei ole hädän päivää ja näemme syy-seuraussuhteet. 

Yhtenä aamuna aurinko ei nousekaan ja huomaa suorittavansa rubikinkuutiota, jossa jokaisen sivu on saman värinen. Kyseessä on mahdoton tehtävä, jota yrittää ratkaista värikynillä, mutta sekään ei tyydytä. 

Sisäiset hetket tuntee voimakkaasti, jotka sitten leimataan vesileimalla hyväksytyksi, kuitenkaan hyväksyntää saamatta. Leima sieltä, leima täältä, tällainenko olen kun sanotaan, vaiko biopeilinä tuntemuksiamme peilaamme? 

Kapeaa polkua pitkin askeltaessamme saavumme jälleen arpajaisiin yksi kerrallaan. Seuraamme, tarkastelemme ja yritämme sopeutua ja löytää sopivan uoman. Uomaansa löytämättömät painetaan railoon, tai tehdään heidän luistaan silta varkaiden menestykseen. 

On helppoa unohtaa inhimillisyys, kun ihanteenamme on paradoksaalinen täydellisyys. Täydellisyyden mittareina käytössämme symmetrisyys, yhdenmukaisuus ja alati muuttuvat prosentit, että luvut. Näitä seuraten tukka kierossa oletusarvomme käsityksestämme supistuu. 

Täydellisyyden valon huurteessa imppaamme negaatiota kuin pesusienet. Tässä humussa tulee sotkeneeksi liitutaulun yhteisiä sääntöjä, joiden eteen on nähty paljon vaivaa. Pätevin sanonta kuuluu, että kansan muisti on hyvä, mutta lyhyt. 

Jos me todella valitsemme täydellisyyden hyvän ja toimivan sijasta, joudumme luopumaan itsestämme. Jos me vaadimme kaiken, emme saa lopulta mitään, ja kajoamme varkauteen. 

Ristiriita

 Ristiriita.

Kirkko ja kaupunki, kurkku karheana sumu hälvenee aamun tieltä. Eilinen otti veronsa, niin kuin aina ennenkin, mutta nyt sen vain huomaan rähmäiset silmät avattuani. Edelleen olen itseni, en ainakaan vielä ole muuntautunut toiseksi olennoksi, en vaikka pökerryttävät unet antavat siihen viitteitä. Tarkistan vielä kämmeneni, ne joilla on raastettu peltoa ja hankittu vaatimaton elanto. On vain tarkoitus elää, eikä sen enempää ole aikaa käyttää sen pohtimiseen, sitä on pidetty ajan haaskauksena.

Haaskausta, voisinko paremmin kuvata edessäni näkyvää luontoa, joka on valinnut järjestyksen omakseen. Sekä luonnon vaatimattomuus ottaa jokainen isku vastaan ja jälleen järjestäytyä, ikään kuin universaalina kryptisenä totuutena tietämättä sitä itsekään.

Tietääksemme aamunkoin, meidän on se nähtävä, muuten pimeys olisi tiedostamatonta unta. Niin myös ulos puhallettu ilma jäisi vaille merkitystä, kuin vajaavainen ahdistus. Mikä pettymys siitä syntyy, kun ei onnistu saavuttamaan täydellisyyttä, niin kuin siinä kirkkaassa unessa. 

Kun nöyryys ja vaatimattumuuskaan eivät antaneet avaimia edes keskinkertaiseen havainointiin. Vieressäni sokea mies kuvaa tarkkanäköisemmin maailmaa, mitä moni näkevä. Tämän on oltava kaikkeuden ivaa, niin sen on oltava, selitykset kertoneen mitä tahansa.

Jälleen uuteen aamuun nousen, selkä yhä syvemmin notkistunut painovoiman pakottamana. Kierros kierrokselta maailma pyörähtää ja tunnen sen pyörryttävän vaikutuksen ja olevani yhä hölmömpi. Päivä päivältä kauempana nuoruuden suoraa selvänäköisyyttä.

Ajan kuluttamissa pinttymissä sotkemme ja sotkeudumme. Sokea mies huomauttaa. Jos ei tiedä minne astua, ei ole syytä astua. Tälläiset neuvot eivät varmaa kulkijaa paljoakaan hetkauta, ei varsinkaan sokealta mieheltä.

Varmuuden vuoksi sokea mies tiesi laittaa takintaskuuni muistilappusen, joka matkasi kanssani kolme korttelia miettiessäni askelmaa. Niinpä kotiin päästyäni tarkistin taskuni ja löysin kertaalleen taitetun pienen lapun.

 Siinä luki: Varmuus on tapa olla tietämätön ja varmuus on olla samaa mieltä siinä pelossa, että jää yksin.

Sitäkö me toistamme toisellemme, siis sanomattomia ohjenuoria, jotka kaikuvat jossain syvällä mielen uumenissa?

Jossain on oltava jokin järki, vaikka pakkotoistomaisesti sanomme sen olevan teoreetista. Nauramme toiseudelle, koska teoreetikkomme teoriat narauttelevat ovien saranoita.

Ketä voisimme syyttää, kun tehtaiden piipuista purppuaa individualiasmin löyhkä ja samalla olemme kollektiivisesti samaa mieltä. Syylliset on tuotava esiin, niinpä sokea mies tuodaan oikeuden eteen silminäkijäksi. Nyrkkiä pöytään, haluamme päätä pölkylle, haluamme verta, haluamme oikeutta.

Hyvyyden kuvasto ei tarjoa mielenkiintoa, se näyttää tyhjältä tylsältä valkoisella arkilta. Näin, kun vastassa asettuu paholaisen kuvasto, josta olemme päättäneet tehdä hyvyyttä. Teemme paholaiselle töitä, mutta älä sano sitä ääneen, sillä muutoin sanaton sopimus raukeaa.

Sokea mies muistuttaa auton ratin takaa, että ei tarina ole tärkein, vaan se tunne jota se välittää. Heittäydyn taivaan alle selälleni ja alan seuraamaan kiinalaista kuujäniksen juoksua.

Lapiot kantoon

 Minkä viestin annat vaikuttaa ja päästä vavisuttamaan luitasi? Täällä mielikuvien maailmassa olemme sätkynukkeja vailla tulevaa pohjaa. Antaessamme tuomioita osattomille, tulemme astumaan  korkkiruuvin päälle, näin älinäsoppa on valmis. Erotuomarit, nämä käytännöntutkijat ovat tietenkin auttamatta myöhässä, kun efektit ovat juopumassa jo seuraavista seuraavilla kierroksilla.

Kuplivat kaikukammiot, samalla kun arvoja pyyhitään siellä minne aurinko ei ainakaan kovin monelle paista. Poikkeuksia on tiskissä ja niistä on tullutkin arvojemme karkkikauppa. 

Lapiot kantoon, teemmehän asioita yhteisen hyvän puolesta, muttei hyväntekeväisyyttä sentään. Sehän on yhtä rikollista ja syntistä, kuin muotista poikkeaminen. 

Kautta Danten helvetin realistitkin kuulostavat dystooppisilta okkulteilta selvitäkseen arjesta. Oli myös nähty laihialainen lintu lentävän väärinpäin. Sekä raivokas käki kukkumassa ja lohi pyydysverkkoon hukkumassa. 

Kello käy, kello käy. Käänteen tekevä perhosen isku käänsi joukollisen päitä ja kuin huomaamattaan sattuivat siemaisemaan parillisen myrkkyä. Oksalla seurannut kobra tanssii ukkosen riehuvien urkujen tahdissa. 

Aivan kuin olisimme joutuneet ekspressionismiseen pyörteeseen ja sitä kautta huutavan taulun sisään. On sanomattakin selvää, ettei ole niin selvää kun epäselvää järjestystä.

Kellä sitten selväpäisyys voidaan todeta, on myös synkkyydessä poteva ja niin roteva potero. Tässä viisaudessa kuuntelemme simpukankuoren tasaisen epäselvää kohinaa, saadaksemme tarkoituksen takaisin.

Menemme vaikka tuulikaappiin, tai tungemme ilmastointikanavaan, päästessämme pakoon tukehduttavaa ilmaa. Kädet puuhkassa, nenä noessa odotamme kaartia halkaisemaan tukahduttavan muutoksen. 

Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta. 

Valtameressä ajelehtiva mieli

Alfa, siis äänen avaus.

Mitä sanotaan? 

Kiitos ja näkemiin, eikö niin?

Nyt pitäisi olla valmista, kurkkuni on ammollaan kuin pilvetön taivas. 

Huomaatteko, nyt on hiljaista, niin kuin enkelit olisivat hakeneet väsyneet sielut lepäämään. 

Ristiriidat vetävät toisiaan puoleensa, meidän aikamme tulee ja kasvamme sammalta. 

Miten mahtipontista, surullista virttä kuulemmekaan jukebokseista. 

Nyt olisi hyvä.

Toivosta puhuminen olisi haihattelua, niin kuin yrittäisin itseäni lohduttaa. Yritän ja yritän, jotta tavoittaisin epätoivon. Sieltä varmasti löydän sen jonkin. En voi sanoa, mitä löydän, kun en tiedä mitä etsin.

Sanomme; mutta sitten kun, niin sitten. Mutta, mitä sitten? 

Sanomme valmistuvamme, koska käsityksemme ajassa antaa siihen vaatimuksen ja nöyrrymme tietämättä paremmasta. 

Tutkimme kivet ja kannot, annamme nimet ja merkitykset, niihin sisältyy olettamukset jatkuvuudesta. 

Merkitysten vaakakuppi ristitään himmeliksi, sillä siltä se näyttää kollektiivisessa mielessä. 

Mielessä asiat näyttävät kummalliselta ja kun näin sanon, niin muutun juoksevaksi vedeksi. Vedeksi, joka virtaa rinnettä pitkin hakeutuen suurempaan kokonaisuuteen. 

Ei muuta, kuin valtameressä ajelehtiva mieli, tuulen kosketus, auringon lämpö ja kuun veto. 

Täällä olen tarpeeton, itseään läpinäkyvä ja jokaista muotoa matkiva. Kylmä, kuuma, pehmeä ja kova kuvaavat olemustani.

Aikamme myyttejä rakastetaan ja niiden kanssa syleillään, niin kuin huomista ei olisi. Eikä sitä olekaan muualla kuin ahneudessamme. Tämä paikka jonne asettaudumme hinnalla millä hyvänsä. Tämä paikka on läsnä ja hönkii niskaan. 

Niinpä odotettavaa on, ettei koskaan ole niin sopivaa paikkaa mielessä, jonne häirikkö ei löytäisi tietään. Joko se usuttaa meidät nypläämään jotain, tai vetää imurilla pöydän tyhjäksi. 

Oli se kumpi vain vaihtoehdoista, niin tuloksena on reklamaatio ja suusta pääsee sammakoita. Kuinka olemme saattaneet unohtaa ruokkia sammakot, jotta pääsevät  vallattomina karkuun. Myöhemmin jäämme miettimään ja kyselemään, että olisitteko mahdollisesti nähneet selkärankaani. 

Se siitä sopukasta, se siitä eilisestä. 

Satama

Siitä, kun tiesin sanoa kaiken ääneen. Kun tiesin olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kun osasin katsoa massojen näkökulmasta, mahdollisuudet olivat rajattomat. Kun liikkeet ja aistit ovat synkronoituneet samalle taajuuudelle, niin hallinta on helppoa. Painotukset, intonaatio tilanteen mukaan luo tunnelman tiloihin, joissa sitä ei osattu odottaa. Siitä me muistamme toisemme, merkityksistä, yllätyksistä ja huomioimisesta. Asiat kuulostavat helpoilta puhuttuna, tai kirjoitettuina, mutta unohdamme, että mielikuvituksesta toteutukseen on vielä muutama porras kivuttavana. Teemme suunitelmia tulevaisuuteen ja haaveilemme, se on meidän ihmisten luonnetta. Reiagoimme nopeisiin impulsseihin, koska siitä saadaan tyydytystä. Mitä, jos voisimme olla läsnä ja keskittyä tehtäviimme syventyen ja kiinnostuen, unohtamatta keskittymistämme?

Sanovat ympäröivät ärsykkeet meille sitä maailmaa, jossa kuvittelemme olevamme, ei sitä, mikä olisi edullisinta. Koska kuvittelemme ja samalla aliarvioimme mahdollisuuksia, niin paljoakaan ei jää käteen. Tiedämme sanonnan, että tekemättömät työt painavat mieltä ja ahdistavat, miksi et niitä tekisi? Mikä on se syy, että jätämme askareet kesken, tai kokonaan tekemättä? Onko se meihin ohjelmoitu alkuasetus, vai kenties vuosien kokemuksien yhteenlaskettu summa?

Pyörimme mielessä harmaantuvin silmin, koska olemme unohtaneet, mitä/ miten ajatuksia käytetään. Koska asiat kuulostavat naurettavilta ja liian yksinkertaisilta ollakseen totta. Tai, että niihin pitäisi käyttää aikaa miettimiseen, niin olemme ankkuroineet mielemme tiukasti satamaan, koska siellä on turvallista. 

Meille turvallisuus on, niin mitä se oikein on? Käytämme jatkuvasti opittuja lauseita saavuttaakseemme oman määränpään. Eikä niissä ole mitään mietittävää, koska joku on joskus määritellyt sanaparit ja se ollaan ostettu. Olemme siis unohtaneet merkitykset, ja kun näin käy, niin olemme pudottaneet puolustuksen. Kehotus on nostaa jatkuvaa hyökkäystä jotain vastaan, mitä tai ketä, sillä ei ole väliä, kunhan näin vain toimit. 

Harhailevat ajatusparit nostetaan esille ja ylistetään rohkeudesta. Annamme kunniaa herjauksille ja sanomme sen olevan huumoria. Suurimmille huulenheittäjille olemme valmiita antamaan uhreja ja palvomme mielettömyyksiä. Annetaan kuitti, niinhän vain sanot, koska sinulla on oikeus omaan mielipiteeseesi. 

Monien vuosien työt voidaan kuitata nopeasti ja mitätöidä täysin, vain siksi että tahdomme viihdettä. Kuka on oikeassa ja kenellä on oikeus sanoa tulevaisuudessa, kenelle kuuluu vapaus sanoa? Puhumme vapaudesta ja sanomme, että sen puolesta on taisteltava. Kenen vapaudesta puhumme? 

Vapaus meille on siis mitä? Onko vapautta herätä aamulla aikaisin silmät ristissä tekemään puuduttavaa työtä? Jos tämän puuduttvan työn voisi hoitaa toisin. Onko vapautta seistä leipäjonoissa, koska työstä ei saa tarpeeksi rahaa elämiseen, tai sitä ei ole olleenkaan? Onko vapautta lähettää nuorukaisia sotiin, vain koska poliittiset suhteet ovat menneet pieleen? Onko vapautta kuolla isänmaan puolesta, kun rajat ovat meidän mielikuvituksen lopputuotetta? Puolustamme jotain, mikä on ahneuden lopputuotosta. Näitäkö puolustamme? Näitäkö haluamme puolustaa omalle terveydellä, terveyden monella tasolla?

Tiedämme, mitä tiedämme ja sen pohjalle on rakennettava oma temppeli. Rakennusainetta on mielinmäärin, ei tarvitse muuta kuin tarttua kiinni. Jotta pysymme varmoina omasta tietämättömyydestämme, on syytä pystyä kumoamaan ja perustelemaan oma temppelin rakenne. 

Kuinka koskaan voimme olle niin varmoja, jos pitää olla epävarma omasta tietämyksestään? Vastaus löytyy ympäriltämme, sillä teemme automaatiolla monet asiat ja oletukset. Ja koska vastavin kysymykseen epätäydellisesti, niin tiedämme mitä pitää tehdä. 

Jos kuitenkin käy niin, että epäilys syö mukanaan, niin päädymme lopulta ankkuroituun satamaan. Jos taas on kerennyt upottaa sataman, niin on valmis kohtaamaan ja löytämään uuden maan. Jos ei ole valmis kohtaamaan uutta, niin uppoaa sataman mukana pohjaan ja joutuu syvän veden pyörteisiin. Kompassissamme näin ollen on vain kolme suuntaa, ylös, alas ja eteen. Ei koskaan taakse, koska sen ei pitäisi olla mahdollista. 

Muistoissamme taaksepäin meneminen luonnistuu, mutta se on kuin veteen piiretty viiva, joka hälvenee matkan edetessä. Muistot ovat meidän satamat, laiva ja ankkuri.