Huhuu.

Huhuu. Kuuluko mitään? Huhuu! Kuulen kuiskauksia kadulla kävellessäni. Kuulen niitä talojen nurkista ja porttikongeista. Oloni on niin kevyt, etten tiedä olenko hengissä. Vaikka aurinko ei tänäänkään noussut, niin mieleni on aurinkoa täynnä. Teen sen, mitä kaikkien pitäisi tehdä, elää nyt ja tässä. Miksi annan tämän fiiliksen unohtua vain parissa hetkessä. Minne annan sen karata?

Nyt jumalauta et karkaa! Teen töitä niskalimassa saadakseni tuon mahtavan fiiliksen, raadan, kaadan vaikka kivitalon, jos se sitä todella vaatii. Mutta kuinka käykään tavoiteltaessa tunnetta johon ei vaadita mitään. Minä tipahdan kuin hauras lasi tehtaan lattialle. Tai olen yhtä avuton, niin kuin joutsen öljy vuodon uhriksi jäätyään. 

Vaikka nousen jaloilleni, olen tiputtanut itseni niin monta kertaa, että paha olo on normaali tila. Kun kuvittelen olevani kunnossa, niin se on kaukana siitä, mikä on todellista totta. Tulen harhaiseksi omista tunteistani ja toisten tunteista. Olen luonut itselleni kierteen joka näyttää synkältä. Sehän onkin itse asian ydin, pyörin omassa paskassa aivan kuten porsas tekee, vain sillä erotuksella, että porsas tekee sen myös muiden paskassa.