Ensiksi sanotaan, tässä olemme, tässä me teemme sen kaiken olevaisen, tekeväisen ja meneväisen. Olemus olemassa, olematta olevainen on se ydin. Minne ja missä? Ei kellään ole siihen vastausta, ei kellään ole sellaista sanaa sanottavana, että voisi näyttää olevan olevaista.
Toiseksi pyöriminen ja heiluminen kuuluvat luonnon omaan skaalaan nimeltä luonto. Luonto on suuri sana, sillä voidaan viitata moneen ja moninaiseen yhteyteen sana muodosta kaikkeus.
Nämä epäselvät ilmaukset saavat meidät hämmentymään omasta kyvystämme tulkita asioita omalla kannallamme. Ne tuovat ja vievät meitä milloin mihinkin tiloihin. Ne kertovat meidän elämää ja niin haurasta mieltä, joka on uskomaton, mutta vahvassa uskossa kaikkeen näkemään.
Meidän rönsyilevät sielut.
Saavatko ne, tai he rauhaa tässä maalistuneen painovoimaisessa maassa?
Kysymyksiä kysymyksen perään on tapana sanoa, jos on tietämätön. On myös tapana sanoa, että tietämättömät tietää, joka aiheuttaa ensisijaisesti ristiriidan, jopa omasta sanomisistamme.
Sanomalla luonnoillemme kiitos ja näkemiin. Kohtaamme suuren, mahtavan, silmittömän ja kukkivan lootuksen aukeavan lopulta viimeiseen kukkaan.
Näemme maahan painauteneet urat edessämme. Näemme siemenet, jotka puskevat kohti meidän suurinta, nimeltään valo. Sekin on täysin kiistämätöntä, että meistä jokainen tulee kohtaamaan suurimman valon, riippumatta siitä, että mitkä olivatkaan sinun surkeimmatkin taustasi.
Ei mikään ajatus, tai aate tule halkaisemaan ykseyttä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti