Temppelin ovet ovat olleet auki, mutta nyt ne on muurattu betonilla umpeen.
Temppelin kattoa peittää paksu sammal kerrostuma.
Seison temppelin edessä yksi jalkaisen joutsenen kanssa, katsomme temppelin uumeniin ja muistelemme menneitä.
Vannoimme valan temppelin puolesta, vannoimme valan toistemme puolesta.
Temppeli oli koti, sydän ja sielu.
Nyt temppeli on suuri kivikasa ylväineen pylväineen, jossa päivä on kääntynyt yöksi.
Muistomme lepää näissä kivissä, ne muistot liitävät ja kuiskailevat ikuisuuden kanssa.
Kuulemme enkelten laulua, se solisee kuin purot, koskettaa kuin hellä ilma ja rauhoittaa kuin tuli.
Kuulemme ja näemme kaiken sen, mitä ei voi millään ostaa, ei lahjoa, eikä kiristää.
Olemme Temppelin lähteellä, lähteellä joka piti olla pelkkä legenda, legenda johon haluttiin viimeiseen asti uskoa.
Temppeli on sen aina tiennyt, mutta ei koskaan siitä kuiskannut, ei vaikka muurit murtuivat.
Temppelin henki on kaikki nämä tapahtumat ennustanut ja ennustaa edelleen.
Mitä temppelin henki ei tiedä, sitä ei tiedetä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti